Emän­tä Mar­ja Aho­nen täyt­tää 100 vuot­ta 30. tätä kuu­ta, Ee­me­lin päi­vä­nä, ku­ten hän ta­paa muis­tut­taa. Vaik­ka lii­kun­ta­ky­ky luon­nol­li­ses­ti tuo ra­joit­tei­ta, Ve­laa­tan Kaup­pi­lan ta­lon no­ja­tuo­lis­sa is­tuu tyy­ty­väi­nen van­hus. Pal­ve­lut toi­mi­vat, ki­pu­ja ei ole ja yö­u­net mait­ta­vat.

Seit­se­mäl­tä Mar­ja keit­tää aa­mu­puu­ron, joka mait­taa myös ta­los­sa hä­nen kans­saan asu­val­le po­jal­le Han­nul­le. Hei­dän päi­vän­sä ku­lu­vat lep­poi­sas­ti, mikä li­sää tyy­ty­väi­syyt­tä. Mar­ja ei ole oi­kein huo­man­nut­kaan sa­dan vuo­den ker­ty­mis­tä. Hä­nes­tä se on vain tul­lut päi­vä päi­väl­tä.

Mar­ja ei ole oi­kein huo­man­nut­kaan sa­dan vuo­den ker­ty­mis­tä.

Mut­ta mat­ka­taan­pa yli sa­dan vuo­den taak­se. Mar­ja Aho­sen van­hem­mat oli­vat läh­te­neet Ame­rik­kaan Mic­hi­ga­niin, isä Mu­ro­leen Sal­mel­ta ja äi­ti Kau­ha­jo­el­ta Poh­jan­maal­ta saa­tu­aan mat­ka­ra­hat jo ison me­ren ta­ka­na ol­leil­ta vel­jil­tään. Ame­ri­kas­sa van­hem­mat ta­pa­si­vat, avi­oi­tui­vat ja läh­ti­vät hää­mat­kal­le Suo­meen. Oli kui­ten­kin vuo­si 1914, ja en­sim­mäi­nen maa­il­man­so­ta syt­tyi. Niin Ame­ri­kan kiin­nos­ta­vuu­des­ta huo­li­mat­ta pa­luu jäi ja pa­ris­kun­ta aset­tui Mu­ro­lee­seen.

Marja Ahosen vanhempien hääkuva on otettu Ironwoodissa Michiganissa vuonna 1914.

Ahosen kotialbumi

Äi­tin­sä Mar­ja muis­taa lem­pe­ä­nä poh­ja­lai­se­na ja van­hem­mat hy­vin so­pui­si­na. Niin oli eväät hy­vään lap­suu­teen. Lie­kö siel­tä jo tyy­ty­väi­syy­den sie­men, joka on kes­tä­nyt sata vuot­ta.

– Mei­tä oli kah­dek­san si­sa­rus­ta, yk­si poi­ka, yh­dek­säs, kyl­lä­kin oli kuol­lut pie­ne­nä. Tyt­tä­riä oli vii­si ja poi­kia jäi kol­me, jois­ta yk­si kaa­tui tal­vi­so­dan alus­sa. Suu­ret lap­si­lau­mat oli­vat ihan ta­val­li­sia, muis­te­lee Mar­ja ja ker­too hu­vit­tu­nee­na, et­tä nuo­rin sai nuk­kua äi­din vie­res­sä, kun­nes syn­tyi uu­si lap­si. Sen jäl­keen äi­din vie­res­tä siir­ryt­tiin isän kai­na­loon.

Mat­ti­lan pirt­ti oli su­loi­sen läm­min tuol­loi­sel­le Sal­men Mar­jal­le. Kou­lu­mat­kaa Mu­ro­leen kan­sa­kou­lul­le oli rei­lu kak­si ki­lo­met­riä. Ko­ve­tun met­sän kaut­ta sin­ne pää­si suk­sil­la luis­ta­vas­ti.

Ko­to­na Mar­ja op­pi var­hain työn­te­on leh­mien hoi­ta­mi­si­neen. Ruo­kai­lu oli kol­mes­ti päi­väs­sä, aa­mu­kuu­del­ta, puo­lil­ta päi­vin ja il­lan­suus­sa. Työ vaa­ti tuh­tia syö­mis­tä.

1930-luku oli nuo­ren ty­tön ai­kaa, vaik­ka sii­hen pal­jon työ­tä kuu­lui­kin. Ku­ten kai­kil­le Mar­ja Aho­sen su­ku­pol­ven nuo­ril­le, so­dat toi­vat oman va­ka­vuu­ten­sa. Yh­den vel­jen ja mo­nen tu­tun kaa­tu­mi­nen oli su­rul­lis­ta ar­kea. Mar­ja kui­ten­kin to­te­aa, et­tä sil­loin nuo­ret mie­het läh­ti­vät rin­ta­mal­le, kos­ka oli niin voi­ma­kas halu puo­lus­taa isän­maa­ta. Oman hen­gen­kin uhal­la piti men­nä.

Salmen sisarukset ovat kokoontuneet kuvaan. Marja on edessä vasemmalla yllään pitsiesiliina, josta hän ei olisi millään halunnut luopua.

Ahosen kotialbumi

Mar­ja liit­tyi Lot­ta-jär­jes­töön ja van­noi Lot­ta-va­lan Ruo­ve­den kir­kos­sa. Lot­tien tump­pu­tal­koot ja myy­jäi­set oli­vat tuon ajan nuo­ren toi­mia ko­ti­rin­ta­mal­la. Sal­men ta­loon eva­kuo­i­tiin heti tal­vi­so­dan alus­sa 1939 kak­si vii­pu­ri­lais­ta per­het­tä, jois­ta toi­sen, Hel­sin­kiin muut­ta­neen per­heen äi­ti vie­lä pit­kään piti yh­teyt­tä Sal­mel­le.

Mar­ja muis­te­lee, et­tä Ame­rik­kaan jää­neil­tä su­ku­lai­sil­ta tuli so­tien jäl­keen puu­tet­ta kär­si­nee­seen ko­ti­maa­han ai­na­kin kan­kai­ta.

Mar­ja ja Mau­no Aho­nen avi­oi­tui­vat koh­ta so­tien jäl­keen. Sal­men pir­tis­sä hei­dät vi­hit­tiin. Per­hee­seen syn­tyi­vät An­ja ja Han­nu. Les­kek­si Mar­ja jäi 25 vuot­ta sit­ten.

Nuo­ri­pa­ri ko­kei­li elä­mää kau­pun­gis­sa, mut­ta maa­seu­tu kut­sui no­pe­as­ti Tam­pe­reel­ta ta­kai­sin. Ko­ti­ti­la löy­tyi vä­häk­si ai­kaa Vii­ta­poh­jas­ta ja seit­se­mäk­si vuo­dek­si Ukaan Kuk­kas­nie­mel­tä. Moni työ vaa­ti kui­ten­kin koh­tuut­to­mia. Yk­sin­pä hei­nät piti kan­taa na­vet­taan, kos­ka par­vi puut­tui. Kun ai­van 1960-lu­vun alus­sa tuli mah­dol­li­suus muut­taa Ve­laa­tan Kaup­pi­laan ajan­mu­kai­siin ti­loi­hin, Mar­ja-emän­tä oli to­den­nut, et­tä ”tämä on sit­ten vii­mei­nen paik­ka”.

– Oli kyl­lä ar­vok­kuu­den tun­tua, kun as­tui Kaup­pi­lan pirt­tiin. Sei­nää oli kym­me­nen met­riä, ku­vai­lee Mar­ja.

Vaik­ka niin talo kuin na­vet­ta ja muut­kin ti­lat oli­vat hy­väs­sä kun­nos­sa, työ ei lop­pu­nut. Hei­nä­ai­kaan tar­vit­tiin apu­voi­maa kau­pun­ki­lai­sis­ta su­ku­lai­sis­ta ja ky­läl­tä.

– Ou­toa oli, kun leh­mät ai­ka­naan läh­ti­vät. Oli­han nii­hin lap­ses­ta as­ti tot­tu­nut, sa­noo Mar­ja vä­hän hai­ke­a­na­kin.

Oli kyl­lä ar­vok­kuu­den tun­tua, kun as­tui Kaup­pi­lan pirt­tiin. Sei­nää oli kym­me­nen met­riä.

Ve­laa­tas­sa Mar­ja oli vuo­si­kym­me­net mu­ka­na Mart­to­jen toi­min­nas­sa. Oli­han mu­ka­va ta­va­ta mui­ta ky­län nai­sia ja kurs­seil­la op­pia vaik­ka­pa ruo­ka­vink­ke­jä. Nyt muut­kin vie­rai­lut ovat hii­pu­neet, mut­ta mie­les­sä on lu­kui­sia mu­ka­via muis­to­ja.

Yk­si haus­ka odo­tus Mar­ja Aho­sel­la on 100-vuo­tis­päi­vän­sä al­la: An­ja-ty­tär tuo var­mas­ti täy­te­ka­kun. Sata vuot­ta on sen ver­ran pal­jon, et­tä ei­kö­hän ma­kea hy­väl­tä mais­tu­kin.