Lo­ka­kuun alus­sa sain su­ru­vies­tin: suo­ma­lai­nen Lei­la oli kuol­lut. Hän oli jo lä­hes 90-vuo­ti­as ja hen­ki­ses­ti vä­sy­nyt, hä­nen kuo­le­mas­taan saat­toi syys­tä käyt­tää ku­lu­nut­ta sa­non­ta­ta­paa "hän pää­si pois“. Il­moit­tau­duin hau­ta­jai­siin.

Olin va­ran­nut mat­kaan run­saas­ti ai­kaa, mut­ta myö­häs­tyin sil­ti siu­naus­ti­lai­suu­des­ta, kos­ka en löy­tä­nyt hau­taus­maa­ta. Se oli toi­sel­la puo­lel­la kau­pun­kia ei­kä sin­ne pääs­syt ylei­sil­lä kul­ku­neu­voil­la, niin et­tä jou­duin lo­pul­ta ot­ta­maan tak­sin.

Siu­naus­kap­pe­lin ul­ko-ovel­la oli ry­päs mus­ta­pu­kui­sia mie­hiä ja yk­si heis­tä työn­si kä­tee­ni pie­nen kor­tin, ns. Par­ten, jos­sa oli vai­na­jan kuva, syn­ty­mä- ja kuo­li­nai­ka sekä muis­to­värs­sy. Hii­vin hal­lin ta­ka­o­saan, nyök­kä­sin ter­veh­dyk­se­ni uruis­sa is­tu­val­le suo­ma­lai­sen seu­ra­kun­nan kant­to­ril­le ja löy­sin tyh­jän tuo­lin, jol­le saa­toin is­tah­taa. Vai­na­jan ty­tär piti juu­ri muis­to­pu­het­taan ja saa­toin tar­kas­tel­la ym­pä­ris­töä.

Vai­na­jan per­he oli hau­ta­jais­kut­sus­sa esit­tä­nyt toi­veen, et­tei­vät hau­ta­jais­vie­raat toi­si kuk­kia vaan lah­joit­tai­si­vat vas­taa­van sum­man SOS-lap­si­ky­län hy­väk­si, hal­lin edes­sä oli sitä var­ten laa­tik­ko. Sii­tä huo­li­mat­ta oli ar­kun edes­sä val­ta­va kuk­ka­sep­pe­le ja sen si­vuil­la kol­me muu­ta yh­tä suur­ta sep­pe­let­tä nau­hoi­neen. Vai­na­jal­la on kol­me ty­tär­tä ja avi­o­mies, niin et­tä ar­ve­len sep­pe­leit­ten ole­van heil­tä, jo­kai­sel­ta erik­seen, niin on ta­pa­na. Ark­kua ko­ris­ti suu­ri kuk­ka­lai­te ja alt­ta­rin mo­lem­mil­la si­vuil­la oli omat näyt­tä­vät kuk­ka-ase­tel­man­sa.

Siu­naus­ti­lai­suu­den oh­jel­ma oli per­soo­nal­li­nen: tyt­tä­ret lau­loi­vat pa­rin ys­tä­vät­tä­ren avus­ta­ma­na ja ki­ta­ran sä­es­tyk­sel­lä; yh­teis­lau­lua ei ti­lai­suu­des­sa ol­lut eh­kä sii­tä­kään syys­tä, et­tä ko­ro­na-ai­ka­na ei lau­la­mis­ta suo­si­tel­la ylei­sö­ti­lai­suuk­sis­sa ei­kä se kas­vo­mas­kien kans­sa ole help­poa.

Siu­nauk­sen toi­mit­ti suo­ma­lai­sen seu­ra­kun­nan pas­to­ri El­la, joka tun­si Lei­lan hy­vin ja saat­toi ker­ra­ta tä­män elä­mää per­soo­nal­li­sel­la ta­val­la. El­la on lau­la­ja ja pu­heen­sa lo­puk­si hän esit­ti Lei­lan lem­pi­lau­lun ur­ku­jen sä­es­tyk­sel­lä. It­se siu­nauk­sen hän toi­mit­ti suo­mek­si.

Sit­ten tuli hil­jai­suus, odo­tim­me. Het­ken pääs­tä ovel­ta mars­si kak­si mus­ta­pu­kuis­ta mies­tä ar­kun luo, he ku­mar­si­vat sy­vään, tart­tui­vat te­li­nees­sä ole­vaan suu­reen sep­pe­lee­seen ja kan­toi­vat sen ulos. (Wie­ni­läi­sis­sä hau­ta­jai­sis­sa hau­taus­toi­mis­ton vir­kai­li­jat aset­te­le­vat sep­pe­leet ar­kun vie­rel­le hy­vis­sä ajoin en­nen siu­naus­ti­lai­suu­den al­kua, omai­set ei­vät nii­tä sii­hen tuo, ei­vät he jak­sai­si­kaan niin iso­ja sep­pe­lei­tä kan­taa.) Sen jäl­keen mars­si koko mus­ta­pu­kui­nen komp­pa­nia ar­kun luo, ku­mar­rus, kol­me mies­tä aset­tui ar­kun kum­mal­le­kin puo­lel­le ja he kan­toi­vat ar­kun ul­ko­na odot­ta­val­le la­val­le, joka työn­si sen ruu­mi­sau­toon. Sep­pe­lei­tä var­ten oli myös omat kan­ta­jan­sa, ja niin läh­ti su­ru­saat­tue va­el­ta­maan hi­taas­sa tem­pos­sa koh­ti avo­nais­ta hau­taa.

Mat­ka oli pit­kä, tie ko­ho­si yhä ylem­mäs kuk­ku­lal­le ja mie­les­sä­ni kä­väi­si aja­tus, et­tä Lei­lal­la oli­si vii­mei­sel­tä le­po­si­jal­taan edes­sään kau­nis nä­ky­mä yli koko kau­pun­gin. Lo­pul­ta olim­me pe­ril­lä, ark­ku las­ket­tiin hau­taan ja saat­ta­jat kä­vi­vät ku­kin vuo­rol­laan ri­pot­te­le­mas­sa ar­kun pääl­le si­ni­siä ja val­koi­sia ruu­sun­leh­tiä, Suo­men vä­rit, ku­ten yk­si tyt­tä­ris­tä se­lit­ti pää­a­si­as­sa itä­val­ta­lai­sel­le saat­to­vä­el­le. Ta­val­li­ses­ti saat­to­vä­ki ri­pot­te­lee ar­kul­le hiek­kaa, mut­ta ruu­sun­leh­det ovat tie­ten­kin jol­lain lail­la lem­pe­äm­pi vaih­to­eh­to. Mi­nul­la oli mu­ka­na­ni ruu­su, jon­ka pu­do­tin ar­kul­le hy­väs­tik­si Lei­lal­le.

Toi­mi­tuk­sen päät­teek­si ylei­sö kut­sut­tiin lä­hei­seen Gast­hau­siin lou­naal­le, jota sak­sak­si kut­su­taan sa­nal­la Leic­hensch­maus (la­ti­nak­si epu­lum fu­neb­re); suo­ma­lais­ta vas­ti­net­ta ei sa­nal­le ole, mut­ta kyse on ruo­kai­lus­ta tai kah­vit­te­lu­het­kes­tä hau­tauk­sen jäl­keen. Var­si­nai­nen muis­to­juh­la se ei kui­ten­kaan ole, ko­ke­muk­se­ni mu­kaan vai­na­ja on sii­nä vai­hees­sa jo unoh­det­tu, kes­kus­te­lu on va­paa­ta ja ruo­ka ja juo­ma tär­kein­tä. En osal­lis­tu­nut Lei­lan Leic­hensch­mau­siin vaan kä­ve­lin kah­den suo­ma­lai­sen tut­ta­va­ni kans­sa lä­him­mäl­le met­ro­a­se­mal­le ja pa­la­sin ko­tiin.

Jut­te­lin myö­hem­min il­ta­päi­väl­lä pu­he­li­mes­sa El­lan, pap­pim­me kans­sa ja häm­mäs­te­lin vä­hän nii­tä val­ta­via kuk­ka­sep­pe­lei­tä, Suo­mes­sa­han ei vuo­si­kym­me­niin ole enää sel­lai­sia käy­tet­ty. Maas­sa maan ta­val­la, El­la huo­maut­ti mi­nul­le te­rä­väs­ti, ja mi­nun oli lai­men­net­ta­va sä­vy­ä­ni: niin, niin­pä tie­tys­ti! So­vim­me kui­ten­kin sii­tä, et­tä jos hän, nuo­ri te­o­lo­gi, jou­tuu sen teh­tä­vän eteen, et­tä suun­nit­te­lee las­te­ni kans­sa mi­nun siu­naa­mis­ti­lai­suut­ta­ni, niin hän ker­too heil­le, et­ten ha­lua sel­lai­sia suu­ria kuk­kak­rans­se­ja. Se asia tuli sel­väk­si ja se rau­hoit­ti miel­tä­ni tänä ko­ro­na-ai­ka­na.

Wien 27.10.2020