…jos hän voit­taa omak­seen koko maa­il­man mut­ta me­net­tää sie­lun­sa? Mil­lä ih­mi­nen voi os­taa sie­lun­sa ta­kai­sin?” (Mat­teus 16:24–27). Nämä ovat ai­na tar­peel­li­sia ky­sy­myk­siä. Jo­kai­nen su­ku­pol­vi jou­tuu vas­taa­maan nii­hin omal­la koh­dal­laan.

Vas­tak­kain ovat kak­si elä­män­ta­paa. Toi­nen on it­sek­kyy­den lei­maa­ma asen­ne elä­mään: Minä It­se, mi­nun tar­pee­ni, mi­nun tur­val­li­suu­te­ni, etu­ni, toi­vee­ni, miel­ty­myk­se­ni, hu­vi­ni, oi­keu­te­ni. Ne to­teu­tu­vat usein jon­kun toi­sen kus­tan­nuk­sel­la. On sel­vää, et­tä hei­kom­pi jou­tuu sii­nä väis­ty­mään. Hei­kom­pi ryh­mä jou­tuu alis­tu­maan vah­vem­mal­le. Ei ole kum­ma, et­tä muu­an aa­te­suun­ta pi­tää tätä jän­ni­tet­tä luok­ka­tais­te­lu­na.

Toi­nen elä­män­tyy­li on niil­lä, jot­ka ovat omak­su­neet pal­ve­lu­a­sen­teen. ”Mi­ten voin pal­vel­la?” Ky­sy­mys ei ole vain nii­tä var­ten, jot­ka työs­ken­te­le­vät ns. pal­ve­lu­am­ma­teis­sa. Se so­vel­tuu kai­kil­le. Jo­kai­nen voi pal­vel­la toi­sia omal­la pai­kal­laan, omil­la ky­vyil­lään ja vah­vuuk­sil­laan. On­nek­si on ole­mas­sa myös tätä pal­ve­le­mi­sen miel­tä. Se ta­soit­taa ja peh­men­tää ”kaik­kien tais­te­lua kaik­kia vas­taan”, joka muu­ten hal­lit­si­si ole­mas­sa­o­loa ai­van lii­ak­si.

Jee­sus on esi­merk­ki­nä pal­ve­lu­a­sen­tees­ta. Hän luo­pui tai­vaal­li­ses­ta ase­mas­taan ja tuli pal­ve­le­maan ja an­ta­maan hen­ken­sä kaik­kien puo­les­ta. Jee­sus on kui­ten­kin enem­män kuin esi­merk­ki. Hän on Pe­las­ta­ja, joka muut­ti maa­il­man. Paa­va­li kir­joit­ti Ko­rin­tin seu­ra­kun­nal­le: ”Te­hän tun­net­te mei­dän Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ar­mon: hän oli ri­kas mut­ta tuli köy­häk­si tei­dän vuok­sen­ne, jot­ta te ri­kas­tui­sit­te hä­nen köy­hyy­des­tään” (2 Kor. 8:9). Sii­nä ei ol­lut ky­sy­mys ra­has­ta vaan elä­mäs­tä. Jee­sus an­toi elä­män­sä, jot­ta me sai­sim­me ikui­sen elä­män lah­jak­si.

Jee­sus kut­suu mei­tä seu­raa­jik­seen. Se mer­kit­see esi­mer­kik­si sitä, et­tä olem­me val­miit luo­pu­maan jos­ta­kin, kun toi­sen ih­mi­sen hätä kut­suu mei­tä aut­ta­maan.

Pal­vel­les­sam­me toi­sia pal­ve­lem­me Kris­tus­ta it­se­ään, vaik­ka em­me tule sitä aja­tel­leek­si. Pää­a­sia on, et­tä apua tar­vit­se­va tu­lee au­te­tuk­si. Kris­tus kyl­lä hoi­taa oman­sa ja pi­tää heis­tä huo­len.