R.E.M. Its the End of the World as We Know it (and I feel fine) pyö­räh­ti en­si ker­ran soit­toon 1987. Nyt yli kol­me­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min aloi­tan päi­vä­ni kuun­te­le­mal­la tätä kap­pa­let­ta. Tar­vit­sen sen vir­taa it­see­ni.

Kuun­te­len tätä kir­joit­ta­es­sa­ni Su­san­na Vai­ni­o­lan Pop­ra­di­o­ta, joka poik­keuk­sel­li­ses­ti lä­he­tet­tiin mu­siik­ki­toi­mit­ta­jan ko­toa kä­sin. Per­heen kuo­pus on as­sis­tent­ti­na ja puo­li­so hoi­ti tek­niik­kaa. Niin ne roo­lit muut­tu­vat. Tuu­la Am­ber­la lau­laa: ter­ve vaan, me jos­kus vie­lä koh­da­taan ja ko­kouk­set su­juu hy­vin myös il­man si­nua. Pu­huu­ko hän mi­nus­ta?

Olen jou­tu­nut poh­ti­maan mei­dän krii­si­val­miut­tam­me. Sitä hen­kis­tä. Ves­sa­pa­pe­ri­ti­lan­ne on kun­nos­sa. Yri­tin jopa kä­sil­lä­sei­son­ta­haas­tet­ta ves­sa­pa­pe­ri­rul­lal­la. En vie­lä ole tar­peek­si vah­va, et­tä oli­sin saa­nut nou­kit­tua rul­lan ja­loil­la­ni lat­ti­as­ta kä­sil­lä seis­ten. Meil­lä mo­nil­la on tah­to­mat­ta­kin hie­noi­nen tai vä­hän vah­vem­pi sii­li­puo­lus­tus pääl­lä.

Mat­kai­lu ja Ra­vin­to­la-alan liit­to so­hai­si sii­li­puo­lus­tuk­si­am­me He­sa­rin mai­nok­sel­laan, jos­sa pölk­ky­kir­jai­min luki: "Sa­mas­sa lie­mes­sä ol­laan kaik­ki." Mai­nos jat­kui: "Mitä no­pe­am­min jo­kai­nen sen ta­ju­aa, sitä pie­nem­mil­lä va­hin­goil­la täs­tä sel­vi­tään."

Ka­ve­ril­la on yh­tä hei­ve­röi­nen olo kuin si­nul­la. Pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa ajat ka­ve­ri­si epä­toi­voon omil­la syn­kis­te­lyil­lä­si. It­se­sen­suu­ri oli sota-ai­ka­na­kin kova sana. Se­kin luki He­sa­ris­sa.

Mie­tin et­tä saa­ko tätä ai­kaa ver­ra­ta sota-ai­kaan, mah­taa­ko se ol­la so­pi­vaa. Sit­ten luin Hel­sin­gin Sa­no­mis­ta An­na-Stina Ny­kä­sen ko­lum­nin, jos­sa hän ver­taa tä­män het­kis­tä ko­ro­na­tais­te­lu­am­me ase­ma­so­ta­vai­hee­seen. Po­te­rois­ta on moni muu­kin teks­tin tuot­ta­ja pu­hu­nut maa­lis­kuus­sa.

Jo­kai­nen pie­ni­kin po­si­tii­vi­nen teko nyt on ää­rim­mäi­sen tär­keä, et­tä tu­em­me toi­si­am­me tä­män poik­keuk­sel­li­sen ti­lan­teen yli.

Reis­sa­sin tam­mi­kuus­sa, vii­mei­se­nä mah­dol­li­se­na vii­kon­lop­pu­na tie­ten­kin, Hel­sin­kiin Tai­tei­li­joi­den Ruo­ve­si -näyt­te­lyyn. Sa­mal­la reis­sul­la Bus­si-Man­ni­nen tuup­pa­si mei­dät kult­tuu­ri­mat­ka­lai­set HA­Miin, jos­sa oli El­len Thes­leff -näyt­te­lyn li­säk­si myös Mie­li­a­la-näyt­te­ly, jos­sa saat­toi up­pou­tua so­ta­vuo­sien mie­li­a­loi­hin.

Tä­nään aa­mu­kä­ve­lyl­lä näyt­te­ly tuli mie­lee­ni, kun mie­tin, mi­ten löy­sin it­se­ni sii­vouk­sen kes­kel­lä tans­si­mas­sa 1980-lu­vun hi­tin tah­tiin ma­kuu­huo­nees­sa mie­he­ni kans­sa. Tai­de, oli se kir­jal­li­suut­ta, ku­via, mu­siik­kia, li­ve­keik­ko­ja tai hömp­pä­sar­jo­ja, tuo meil­le nyt toi­voa ja pi­ris­tää.

En ole vie­lä va­lin­nut te­os­ta, jon­ka toi­sin­tai­sin ko­to­na. Los An­ge­le­sis­sa toi­mi­va Get­ty-mu­seo käyn­nis­ti haas­teen, jos­sa uu­del­leen esi­tät lem­pi­tai­de­te­ok­se­si ko­toa löy­ty­vil­lä esi­neil­lä. Haas­te le­vi­ää so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa ja on saa­nut mo­net kult­tuu­rin ku­lut­ta­jat to­teut­ta­maan suo­ras­taan hys­tee­ri­sen hil­pei­tä toi­sin­to­ja klas­sik­ko­te­ok­sis­ta.

Vies­tit­te­lin ys­tä­vä­ni kans­sa. Vaih­doim­me ko­ro­na­kuu­lu­mi­sia. Hän oli So­fi­as­sa eris­tyk­sis­sä. Hän lä­het­ti mi­nul­le eris­tys­mee­min. Ku­van ku­kos­ta joka pe­la­si kort­tia. En­ti­se­nä ko­ti­ka­na­lan pi­tä­jä­nä voi­sin hy­vin ku­vi­tel­la is­tu­va­ni ka­na­las­sa nyt ke­syt­tä­mäs­sä ka­no­ja.

Ys­tä­vä­ni veli oli sai­ras­tu­nut ja hä­nen lap­suu­den ys­tä­vän­sä oli te­ho­hoi­dos­sa. Tie­tä­mät­tään ys­tä­vä­ni kui­ten­kin pi­ris­ti mi­nua kir­joit­ta­mal­la ää­ret­tö­män hy­vän lau­sah­duk­sen Eu­roo­pan toi­sel­ta lai­dal­ta.

All I know is that mo­ney can al­wa­ys be made la­ter. Li­fes can ne­ver be rep­la­ced. Ra­haa voi ai­na teh­dä myö­hem­min­kin. Elä­mää ei voi kor­va­ta.

Jo­kai­nen pie­ni­kin po­si­tii­vi­nen teko nyt on ää­rim­mäi­sen tär­keä, et­tä tu­em­me toi­si­am­me tä­män poik­keuk­sel­li­sen ti­lan­teen yli.