Ta­ka­na­ni on niin pal­jon vuo­sia kaup­pa­hom­mis­sa, et­tä mo­net tut­ta­va­ni ovat ar­vel­leet nii­den ai­ka­na ker­ty­neen vä­ki­sin­kin mo­nen­lai­sia unoh­tu­mat­to­mia ta­ri­noi­ta.

Se on tot­ta, et­tä kai­ken­lais­ta on sat­tu­nut oi­kein run­sain mi­toin ja vä­lil­lä on mu­ka­va ai­na py­säh­tyä nii­tä mie­len­kiin­nol­la muis­te­le­maan.

Eräs ta­paus nou­see ai­na esil­le hie­man eri­koi­se­na ja iki­a­joik­si mie­leen pai­nu­nee­na.

Ku­run K- Rau­dan ai­koi­hin 80-lu­vul­la mi­nul­la oli asi­ak­kaa­na iso mie­hen­kö­ri­läs, jon­ka ni­meä en enää muis­ta. Hän asui kau­ka­na kor­ves­sa ja kävi kau­pas­sa har­vak­sel­taan.

Pal­jon hä­nes­tä ei tie­det­ty, mut­ta sen ver­ran kui­ten­kin, et­tä hän asui yk­sin, oli hy­vin oma­va­rai­nen, ei pal­jon tur­hia jaa­ri­tel­lut ja naa­pu­rei­ta ei ol­lut lä­hi­mail­la­kaan.

Sen ta­kia hän­tä pi­det­tiin hie­man erak­ko­tyyp­pi­nä.

Noin ker­ran kuu­kau­des­sa hän yleen­sä haki ky­läl­tä tiet­ty­jä ruo­ka­tar­vik­kei­ta ja mel­kein joka ker­ta myös meil­tä rau­ta­kau­pas­ta jo­tain nau­lo­ja, pa­ris­to­ja, hans­ko­ja, lii­maa, rau­ta­lan­kaa tai muu­ta pien­tä re­mont­ti­ta­va­raa.

Erää­nä päi­vä­nä hän tuli luok­se­ni ja sa­noi, et­tä ti­laa hä­nel­le mink­ki­louk­ku.

Mies oli kova ka­la­mies ja ker­toi näh­neen­sä min­kin ve­ne­ran­nas­saan sään­nöl­li­ses­ti. Olet­ti sen kyt­tää­vän ka­lan­per­kui­ta. Joka ker­ta, kun hän meni ran­taan, niin otus kur­kis­te­li in­nois­saan jos­tain puun ta­kaa, tai ki­ven­ko­los­ta.

Hän oli vä­lit­tö­mäs­ti päät­tä­nyt pyy­dys­tää sen pois.

No, minä tie­tys­ti ti­la­sin hä­nel­le hä­kin ja seu­raa­van ker­ran kun näh­tiin, hän mak­soi sen ja vei men­nes­sään.

Kuu­kau­den pääs­tä hän tuli kaup­paan hä­kin kans­sa ja sa­noi mi­nul­le, et­tä myy se jol­le­kin, joka tar­vit­see sitä enem­män, vaik­ka sit­ten vä­hän hal­vem­mal­la­kin, kun sitä on ker­ran käy­tet­ty.

Minä ky­syin, et­tä oli­ko mink­ki jo häi­py­nyt. Päin­vas­toin. Mies oli vi­rit­tä­nyt an­san ja tuli seu­raa­va­na päi­vä­nä taas ran­taan. Hän kat­se­li ym­pä­riin­sä ih­meis­sään, kun ei näh­nyt mink­kiä mis­sään. Sit­ten hän muis­ti, et­tä ei­hän se voi mis­tään kur­kis­tel­la, kun se on tie­tys­ti siel­lä pyy­dyk­ses­sä. Siel­lä­hän se oli­kin ja kat­se­li nap­pi­sil­mil­lään sur­ke­an nä­köi­se­nä.

Mies poh­ti ti­lan­net­ta, et­tä nyt ei sit­ten ole enää ke­tään, joka odot­tai­si hän­tä ran­nas­sa. Ei ke­tään, joka tu­li­si in­nok­kaas­ti hän­tä ai­na kat­so­maan.

Mies pääs­ti min­kin va­paak­si ja ker­toi tyy­ty­väi­se­nä, et­tä hei­dän yh­tei­se­lä­män­sä on jat­ku­nut en­ti­seen mal­liin. He nä­ke­vät toi­sen­sa joka päi­vä, jos vain keli sal­lii.

Minä myin hä­kin no­pe­as­ti tu­tul­le met­säs­tä­jäl­le ja an­noin mie­hel­le oman osuu­ten­sa. Jäl­keen­päin mie­tin it­sek­se­ni, kuin­ka kau­he­a­ta voi­kaan ol­la yk­si­näi­syys, vaik­ka oli­si suo­nis­sa vä­hän era­kon ver­ta­kin.