Pää­si­äi­sen jäl­kei­nen ilo­sa­no­ma tun­tuu tänä ke­vää­nä näyt­täy­ty­vän suo­raan luon­non kil­pa­juok­su­na.

Ete­läi­ses­sä Suo­mes­sa nar­sis­sit, tulp­paa­nit, kir­sik­ka­puut, koi­vut, les­ken­leh­det ja val­ko­vuo­kot kuk­ki­vat kil­paa, kuin huo­maut­taak­seen ta­val­li­sel­le tal­laa­jal­le har­maan tal­ven väis­ty­vän ja ke­vään rie­mun ja ilo­tu­li­tuk­sen ole­van läs­nä. Kyl­lä­hän he­rää­vä luon­to ja sen vih­reys nos­taa si­sim­mäs­sä toi­veen va­los­ta ja lä­hes­ty­väs­tä ke­säs­tä.

12 vuot­ta sit­ten, en­sim­mäi­sen ker­ran kir­joi­tin har­taus­kir­joi­tuk­sen ja muis­tan ihas­tel­lee­ni vih­reyt­tä ja luon­non he­rää­mis­tä Ruo­ve­del­lä. Ih­mi­nen uu­den edes­sä, uu­des­sa työs­sä ihan uu­del­la paik­ka­kun­nal­la.

Kuu­si vuot­ta sit­ten tar­tuin ti­lai­suu­teen, jota joh­da­tuk­sek­si­kin olen kut­su­nut ja hyp­pä­sin tun­te­mat­to­maan ”isol­le kir­kol­le” Hel­sin­kiin. Mel­ko usein löy­dän it­se­ni haa­vei­le­mas­ta mai­se­mis­ta ja use­am­man ker­ran vuo­des­sa paik­ka­kun­nal­ta, niin riip­pu­mat­to­reis­sus­sa Hel­ve­tin­jär­vel­lä kuin kir­kon­ky­läl­lä ta­paa­mas­sa ys­tä­viä.

Tai­vaan kan­sa­lai­se­na maa­il­mas­sa mat­kan teko ei ai­na ole ko­vin yk­si­se­lit­teis­tä. Ih­mi­nen suun­nit­te­lee elä­mää, ajat­te­lee sen mat­ka­na, sel­kei­nä pol­kui­na ja va­lin­toi­na. Tai­vaan isän suun­ni­tel­mat ih­mi­sen va­ral­le ei­vät ole­kaan ai­van niin yk­si­se­lit­tei­siä. Asi­oi­ta ta­pah­tuu vas­toin omia suun­ni­tel­mia.

Tänä ke­vää­nä olen is­tu­nut ko­ti­soh­val­la poh­ti­mas­sa po­lun mut­kia, en­sim­mäis­tä ker­taa koin lo­mau­tuk­sen ja poh­din elä­män tar­koi­tus­ta mo­nes­ta vink­ke­lis­tä ja mah­dol­lis­ta uut­ta suun­taa. Kuin sat­tu­mal­ta etee­ni tar­jou­tui uu­si ti­lai­suus tart­tua työ­hön. Nyt saan taas huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta, asi­at jär­jes­ty­vät par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la.

Se, et­tä ny­ky­ään teen per­he­oh­jaa­jan töi­tä per­hei­den, las­ten ja nuor­ten pa­ris­sa on ihan oma pol­kun­sa ja joh­da­tuk­sen­sa. Muis­tan kuin­ka kirk­ko­her­ra ai­koi­naan ke­hi­tys­kes­kus­te­lus­sa mi­nul­le tuu­ma­si per­he­työn ole­van mi­nun suun­ta­ni. Täl­löin nuo­re­na di­a­ko­ni­na ih­met­te­lin, mi­ten sel­ke­ä­nä joku voi näh­dä toi­sen suun­nan. Jos­kus oman suun­nan löy­ty­mi­seen vä­lil­lä tar­vi­taan pari ri­sua, ki­veä ja pol­kua.

Tär­kein­tä on mat­kal­la luot­taa sii­hen, et­tä kai­kel­la on tar­koi­tuk­sen­sa, Tai­vaan Isän lem­pe­äl­lä oh­jauk­sel­la ja avoi­mel­la sy­dä­mel­lä kyl­lä löy­tää sen mitä on et­si­mäs­sä. Maan­pääl­li­sel­lä mat­kal­laan, tai­vaan kan­sa­lai­se­na.