Ol­lin­ki­vi – suu­ri siir­to­loh­ka­re, To­pe­liuk­sen sa­noin "tor­pan­mö­kin ko­koi­nen vie­ri­ki­vi­möh­kä­le" – on tö­röt­tä­nyt van­han Vaa­san­tien lai­dal­la mo­nen mies­muis­tin ajan. Hu­te­raan asen­toon kal­li­o­jyr­kän­teen reu­nal­le sen jät­ti jää­kau­si.

Siir­to­loh­ka­rei­ta näil­lä tie­noin on mui­ta­kin, mut­ta Ol­lin­ki­vi on eri­tyi­nen: se ni­met­tiin Suo­men en­sim­mäi­sek­si luon­non­muis­to­mer­kik­si tou­ko­kuus­sa 101 vuot­ta sit­ten. Tätä eri­kois­ta ta­pah­tu­maa juh­lis­ti vii­me lau­an­tai­na noin kuu­si­kym­men­päi­nen juh­la­vä­ki, joka oli saa­pu­nut pai­kan pääl­le kuu­le­maan his­to­ri­aa ja juo­maan synt­tä­ri­kah­vit.

Siir­to­loh­ka­rei­ta näil­lä tie­noin on mui­ta­kin, mut­ta Ol­lin­ki­vi on eri­tyi­nen.

Luon­non­suo­je­lu­yh­dis­tyk­sen juh­la­kut­sus­sa suo­si­tel­tiin yh­teis­kyy­tiä Man­ni­sen bus­sil­la kir­kon­ky­läl­tä. Hy­vis­sä ajoin pai­kal­le saa­pui myös met­sä­lu­en­non val­mis­tel­lut Hyy­ti­ä­län met­sä­a­se­man joh­ta­ja Juho Aal­to, tee­maan so­pi­vas­ti pol­ku­pyö­räl­lä.

Sisarukset Tuula Nykänen (vas.) ja Mirjami Arinen lähtivät katsomaan, millainen luonnonsuojelukohde Ollinkivi on. - En koskaan ennen ole kuullut sen historiasta, sanoo Tuula.

Sirkku Somero

Ol­lin­ki­ven ni­men his­to­ri­as­ta on mon­ta ta­ri­naa.

– Jos us­ko­taan van­ho­ja kan­san­ta­ri­noi­ta, se oli­si jon­kun Ola­vi- tai kan­sa­no­mai­sem­min Ol­li-ni­mi­sen jät­ti­läi­sen leik­ki­ke­rä. Ta­ru­jen mu­kaan sitä oli­si siis käy­tet­ty jät­ti­läis­ten tem­mel­lyk­sis­sä pais­ko­ma­ki­ve­nä. Toi­nen olet­ta­mus on, et­tä se oli­si saa­nut ni­men­sä seu­dul­la 1500-lu­vul­la liik­ku­neen ruot­sa­lai­sen his­to­ri­oit­si­jan ja kar­toit­ta­jan Olaus Mag­nuk­sen mu­kaan, ker­toi Tapa­ni Uu­si­niit­ty.

 Kai­vo­ku­nin­gas Ol­lin oles­ke­lu San­ta­kan­kaan maas­tos­sa voi ol­la yk­si mah­dol­li­nen syy siir­to­loh­ka­reen ni­meen

Uu­dem­man ar­ve­lun toi ylei­seen tie­toon met­sä­lu­en­ton­sa lo­pus­sa Juho Aal­to.

– Kai­vo­ku­nin­gas Ol­lin oles­ke­lu San­ta­kan­kaan maas­tos­sa voi ol­la yk­si mah­dol­li­nen syy siir­to­loh­ka­reen ni­meen, hän sa­noi.

– Mi­tään var­muut­ta täs­tä ni­mi­vai­ku­tuk­ses­ta ei ole. Var­muus oli­si mah­dol­lis­ta saa­da, jos voi­si to­de­ta Ol­lin­ki­veä ni­mi­te­tyn täl­lä ni­mel­lä jo en­nen kuin Ol­li oles­ke­li San­ta­kan­kaal­la, poh­dis­ke­li Aal­to.

Ol­li "Kai­vo­ku­nin­gas" asus­te­li alu­eel­la 1860- ja 1870-lu­vuil­la. Maat oli­vat kruu­nun­mai­ta, ja Ol­li nii­den lu­va­ton asu­kas ja hyö­dyn­tä­jä. Joi­den­kin tie­to­jen mu­kaan hä­nel­lä oli mök­ki siir­to­loh­ka­reen luo­teis­puo­lel­la muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä.

–  Ol­li polt­te­li hii­li­mii­lu­ja ja eh­kä ter­vaa­kin, ja edel­leen lu­vat­to­mas­ti kruu­nun puis­ta. To­den­nä­köi­siä Ol­lin hii­li­mii­lu­mont­tu­ja löy­tyy esi­mer­kik­si Ol­lin­ki­ven itä­puo­li­sel­ta kan­kaal­ta, Ol­lin­ki­ven­tien ja Jout­ti­jo­en vä­lis­tä. Var­maan­kin Ol­li oli ai­na­kin jos­sain vai­hees­sa har­joit­ta­nut myös kai­von­kai­va­jan am­mat­tia, mis­tä viit­tee­nä tuo ni­mi­tys 'kai­vo­ku­nin­gas'. Tiet­tä­väs­ti Ol­li sit­tem­min hää­det­tiin kruu­nun mail­ta.

Juho Aalto kertoi metsänhoidosta, Tapani Uusiniitty (toinen vasemmalta istumassa) Ollinkiven ja sen rauhoittamisen historiaa. Musiikkia juhlaan toivat haitaristi Sirpa Olkinuora ja Keijo Papinsaari.

Sirkku Somero

Se, et­tä Ol­lin­ki­vi tun­ne­taan laa­jem­min­kin, on Sa­ka­ri To­pe­liuk­sen an­si­o­ta.

To­pe­lius mat­ka­si kuu­si ker­taa Hel­sin­gin ja Uu­den­kaar­le­pyyn vä­lil­lä 1830–1840-lu­vuil­la. Hän ei mai­nit­se Su­mu­ta­ri­nois­saan sitä ni­mel­tä, vaan ker­too sii­tä näin: ”Pa­han virs­tan poh­jois­pääs­sä on luon­non aset­ta­ma­na merk­ki­nä noin tor­pan­mö­kin suu­rui­nen vie­ri­ki­vi­möh­kä­le. Mui­nai­sa­jan val­ta­vien jää­vir­to­jen mel­kein pyö­re­äk­si tah­ko­a­ma­na se on tiel­le päin viet­tä­vän vuo­ren kes­ki­rin­tees­sä ja nä­en­näi­ses­ti niin ir­ral­laan, et­tä mat­kus­ta­ja mie­lel­lään rien­tää ohi pe­lä­ten rat­tait­ten­sa jy­ri­nän eh­kä saat­ta­van hä­nen tur­mi­ok­seen ki­ven vie­räh­tä­mään pois tu­hat­vuo­ti­ses­ta le­po­pai­kas­taan.”

Lo­vii­sas­sa han­kit­tiin ni­mit­täin sa­ma­nai­kai­ses­ti suo­je­lu­pää­tös­tä Bom­bergsg­rot­ta­nin luo­lal­le, mut­ta Ruo­ve­den ha­ke­mus tuli pe­ril­le en­nen sitä.

Suo­men en­sim­mäi­sek­si luon­non­muis­to­mer­kik­si Ol­lin­ki­vi pää­tyi pos­ti­lai­tok­sen avit­ta­ma­na, ker­toi Ta­pa­ni Uu­si­niit­ty.

– Lo­vii­sas­sa han­kit­tiin ni­mit­täin sa­ma­nai­kai­ses­ti suo­je­lu­pää­tös­tä Bom­bergsg­rot­ta­nin luo­lal­le, mut­ta Ruo­ve­den ha­ke­mus tuli pe­ril­le en­nen sitä. Myös Myrs­ky­läs­tä pos­ti kul­ki no­pe­am­min kuin Lo­vii­sas­ta ja siel­lä si­jait­se­va siir­to­loh­ka­re Tal­ls­ten sai nu­me­ron kak­si. Jos­tain syys­tä Bom­bergsg­rot­ta­nis­ta ei kui­ten­kaan tul­lut nu­me­roa kol­me, vaan nu­me­ro 1a.

Kym­me­ni­sen vuot­ta rau­hoit­ta­mi­sen jäl­keen maan­tie­tä oi­kais­tiin niin, et­tä Ol­lin­ki­vi jäi syr­jään.

Lä­hel­lä on myös Sii­ka­ne­van luon­non­suo­je­lu­a­lue, jon­ka län­si­o­sa rau­hoi­tet­tiin 1976 ja ny­kyi­nen suo­je­lu­a­lue on pe­rus­tet­tu 1988. Se on Pir­kan­maan suu­rin ja ar­vok­kain soi­den­suo­je­lu­koh­de, 9,5 ne­li­ö­ki­lo­met­rin laa­jui­nen.