Sa­to­jen ih­mis­ten hau­dal­la olen seis­syt täl­lä hau­taus­maal­la.

Pyhä Ju­ma­la on mi­nul­le tä­män tien ja teh­tä­vän osoit­ta­nut. Täl­le hau­dal­le olen nyt py­säh­ty­nyt ys­tä­vä­ni kans­sa. Olen tot­tu­nut sii­hen, et­tä yl­lä­tyk­siä sat­tuu. Ai­na sat­tuu ja ta­pah­tuu. On ol­lut mo­nen­lai­sia kään­tei­tä, ih­mi­siä, teh­tä­viä, het­kiä, jot­ka ovat jos­tain vain kuin tul­leet. Ne ovat ti­lan­tei­ta, jot­ka on mi­nul­le an­net­tu, mer­kit­tä­viä eh­kä toi­sil­le­kin.

Pas­to­ri, pap­pi, ru­koi­lee ja saat­taa Ih­mi­siä hau­dan le­poon. Hän kun­ni­oit­taa jo­kais­ta ihm­si­tä. Juu­ri hän, jon­ka siu­naan hau­dan le­poon yh­des­sä lä­heis­ten ja kool­la ole­van seu­ra­kun­nan kans­sa, an­sait­see kai­ken huo­mi­o­ni ja kes­kit­ty­mi­se­ni. Ju­ma­la on an­ta­nut hä­nel­le elä­män. Ai­koi­naan Ju­ma­la kut­sui hä­net ole­mat­to­muu­des­ta ole­mi­seen, elä­mään sen elä­män, joka oli hä­nen­ko­koi­nen ja ai­nut­laa­tui­nen, oman­lai­nen.

Täl­lä hau­dal­la käyn­nin kui­ten­kin muis­tan eri­tyi­sel­lä ta­val­la. Tämä ei tar­koi­ta sitä, et­ten muis­tai­si mo­nia mui­ta­kin. Lu­kui­sis­ta ih­mi­sis­tä on jää­nyt sie­luu­ni merk­ki, jota kan­nan koko elä­mä­ni mu­ka­na­ni. Joku voi­si sa­noa sitä muis­ti­jäl­jek­si. Se on sana, mut­ta ei ku­vaa sitä, mitä mo­nis­ta ih­mi­sis­tä olen saa­nut ko­kea ja si­sim­pää­ni säi­lyt­tää.

Täl­lä­kin hau­dal­la on hau­ta­ki­vi. Kivi on van­ha, hau­ta­kin yli sata vuot­ta van­ha. Mi­nul­le tun­te­mat­to­man vai­na­jan ni­mien li­säk­si alem­pa­na ki­ves­sä on kai­ver­rus. Sii­tä ei saa sel­vää. Kai­ver­rus näyt­tää syö­py­neel­tä. On sii­nä myös jo­tain ki­vi­jä­kä­lää tai vas­taa­vaa.

Otan val­koi­sen lii­tu­tau­lun tas­kus­ta­ni ja ve­dän lii­tua lap­peel­laan yli tuon kir­joi­tuk­sen. Esiin nou­se­vat raa­ma­tun tu­tut sa­nat:”Elä­mä on mi­nul­le Kris­tus ja kuo­le­ma on mi­nul­le voit­to”.

Fi­lip­pi­läis­kir­jeen sa­nat ovat mi­nul­le tu­tut. Voin al­le­kir­joit­taa ne sy­dä­mes­sä­ni. Lau­loin nii­tä jo lu­ki­oi­käi­se­nä. Sä­vel­kin jäi mie­lee­ni. Nuo­ruu­te­ni et­sin­näs­sä sa­nat sii­tä, et­tä ”elä­mä on mi­nul­le Kris­tus ja kuo­le­ma voit­to” tun­tui­vat yli­sa­noil­ta re­hel­li­syy­teen pyr­ki­väs­sä mie­les­sä­ni.

Häm­mäs­tyt­tä­väl­lä ta­val­la koen nyt, et­tä sa­nat ovat kui­ten­kin to­teu­tu­neet ja ovat tot­ta, niin pal­jon tot­ta, et­tä en sitä kos­kaan pys­ty toi­sil­le ih­mi­sil­le täy­sin ku­vaa­maan.

Hau­dal­ta läh­det­ty­äm­me jäin miet­ti­mään, mitä tämä käyn­tim­me oi­kein oli?

Kuin­ka, mik­si ja juu­ri näin, juu­ri täl­lä het­kel­lä meil­le tar­jot­tiin tämä ko­ke­mus, jos­sa epä­sel­vä sana muut­tui sel­ke­äk­si ja kirk­kaak­si kat­soa, näh­dä ja us­koa. Pyhä Ju­ma­la toi­mi ta­val­laan.

Tai­vaan valo vä­läh­ti kuin pää­si­äi­saa­mu­na. Ylös­nou­se­mu­sai­ka jat­kuu yhä. ”Kris­tus nou­si kuol­leis­ta, to­ti­ses­ti nou­si!”.