Is­kel­mät sa­noit­ta­vat ih­mis­ten ko­ke­muk­sia rak­kau­des­ta, pet­ty­myk­sis­tä ja kai­hos­ta.

Lau­lut ker­to­vat mo­nen ta­ri­naa men­neil­tä vuo­sil­ta tai ku­vi­tel­tu­ja elä­män­koh­ta­loi­ta.

Ih­mi­set kai­paa­vat rak­kau­den kos­ke­tus­ta, myös lau­lu­jen vä­li­tyk­sel­lä.

Rak­kaus tuo elä­mään mer­ki­tys­tä sekä vä­riä ar­jen har­mau­teen. Rak­kau­den me­net­tä­mi­nen tai sen puu­te on tus­kis­ta sy­vim­piä, se­kin tar­vit­see tul­la il­mais­tuk­si. Kii­tos is­kel­mien te­ki­jöil­le ja esit­tä­jil­le.

Is­kel­mät ku­vaa­vat par­haim­mil­laan ih­mis­rak­kau­den kau­neut­ta. Seu­ra­kun­nan ar­jes­sa lau­le­taan enem­män­kin vir­siä tai hen­gel­li­siä lau­lu­ja, jois­sa ylis­te­tään Ju­ma­lan hy­vyyt­tä. Ne muis­tut­ta­vat mei­tä sii­tä, et­tä Ju­ma­la on kans­sam­me jo tääl­lä maan pääl­lä rak­kau­ten­sa ja voi­man­sa kaut­ta. Sii­nä mis­sä is­kel­mät jät­tä­vät mei­dät lop­pui­nen­sa usein yk­sin ja ikä­vään, vir­ret ja hen­gel­li­set lau­lut päät­ty­vät pa­rem­min. Ne lop­pu­vat va­kuu­tuk­seen sii­tä, et­tä Ju­ma­la ei mei­tä jätä ei­kä hyl­kää, rak­kaus kes­tää.

Saam­me ko­kea elä­män iha­nuuk­sia ja su­ru­ja omas­sa ar­ki­to­del­li­suu­des­sam­me. Sa­maa to­del­li­suut­ta on kui­ten­kin Ju­ma­la, jota em­me näe, mut­ta joka oh­jaa mei­tä, tu­kee ja roh­kai­see. Hän on suu­ri tur­vam­me, jo­hon saam­me tu­keu­tua, vaik­ka em­me oli­si sitä kos­kaan ai­em­min teh­neet. Hän avaa kä­ten­sä siu­nauk­seen, vaik­ka it­se hä­pe­äi­sim­me omaa huo­nout­tam­me. Ju­ma­lan hie­nous on sii­nä, et­tä hän ei vaa­di mi­tään, hän tar­jo­aa rak­kau­ten­sa meil­le.

Suo, Jee­sus, pa­ras opet­ta­ja,

it­se­ni oi­kein tun­tea,

si­nul­le, ra­kas Va­pah­ta­ja,

nyt sy­dä­me­ni ava­ta,

ti­la­ni et­tä tun­ti­sin,

si­nul­ta avun löy­täi­sin. (Vk. 409;1)