Kato mua!
Kirkonkellot
Lausahdus ”Ecce homo” elää elämäänsä lukuisissa taideteoksissa. Alkulähteenä sille on evankeliumin kohta, jossa Pilatus ei ymmärrä juutalaisten uskonnollisia syytöksiä Jeesusta kohtaan.
Hänen sanansa ”Katso: ihminen!” (Joh. 19:5) lienee liennytysyritys vihantäyteisiä ”juutalaisten kuningas” ja ”Jumalan Poika” -syytöksiä vastaan.
Siinä huudahduksessa puhuttiin Jumalasta ihmisille. Mutta Psalmeissa ja lukemattomissa muissakin kirjoituksissa ”katso ihmistä” -pyyntö muuttuu puheeksi ihmisestä Jumalalle. Ihmisen kaipaus – niin Raamatun lehdillä kuin tässä ja nyt – on tulla nähdyksi. Oletko olemassa, Jumala? Jos olet, etkö näe ahdistustani, etkö kipuani? Katso minua!
”Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta,
minun asiastani ei Jumala välitä.” (Jes. 40:27)
Tuossa viime pyhän lukukappaleessa on Israelin kansa tullut tutunoloiseen päätelmään. Siihen lohduttomuuteen, ettei Jumala tuskaani näe tai ainakaan minua auta, on helppo luisua. Toivottomuudessa voi kieltää Jumalan olemassaolonkin, mutta viisaammat ovat opettaneet, että jo hänen kosketuksensa kaipaaminen on Pyhän Hengen työtä meissä – ja todiste siitä olemassaolosta.
Siispä Jumalan edessä kipuilu, ahdistus ja avunhuuto kätkevät itseensä sinapinsiemenen verran uskoa. Jumalan armollisten kasvojen näkeminen voi olla ihmiseltä hukassa, mutta ihminen ei Jumalalta, vakuuttaa Raamattu loputtomasti. Vaikka monesti luulen jo pysyvästi eksyneeni.
Kolmanneksi, ”Ecce homo” on hyvän elämän ehtona myös ihmisten välillä, sillä muumitarinoiden näkymättömänä Ninninä on raskasta elää. Mikä toisen puheissa tai reaktioissa oudoksuttaa, saattaisi saada selityksensä, jos hänen kipupisteensä tuntisi. Mistä tiedämme, mikä sana tai ele satuttaa toista juuri siihen kohtaan sielua, missä entisetkään haavat eivät ole parantuneet?
Siunaussanat ”Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne…” saattelevat ihmistä kirkosta lähtiessä. Sen kaipaaminen meidät toisiimmekin yhdistää.