”Tah­dot­te­ko te­kin men­nä pois?” ky­syi Jee­sus ope­tus­lap­sil­taan kriit­ti­sel­lä het­kel­lä, jol­loin mo­nien ker­ro­taan louk­kaan­tu­neen hä­neen. Muu­an heis­tä vas­taa: ”Her­ra, ke­nen tykö me me­ni­sim­me, si­nul­la on ian­kaik­ki­sen elä­män sa­nat!?” Tuon tun­teen ja to­te­a­muk­sen olen usein ko­ke­nut omak­se­ni.

Kai­ken pe­lon, vi­han, vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­den ja oman ka­pi­noin­ti­ni jäl­keen­kin jää heik­ko us­kon ym­mär­rys, mut­ta myös si­säi­nen tie­to, et­tei muu­ta tur­vaa elä­mäs­sä tai kuo­le­mas­sa ole kuin ”Jee­suk­sen Kris­tuk­sen veri, mi­nun edes­tä­ni vuo­da­tet­tu”.

Kos­ka kaik­ki tär­keä on jo en­nen mei­tä sa­not­tu, an­ne­taan van­han Sii­o­nin Kan­te­leen vuo­del­ta 1923 pu­hua:

”Mitä oi­si, sie­lu, sul­la, jos ei oi­si Jee­sus­ta? Hän­pä vel­jek­se­si tul­la tah­toi rak­kau­des­sa. Ot­ti it­sel­len­sä ai­van si­nun kur­jan koh­ta­los, kes­ti kai­ken mai­sen vai­van, syn­tis, tus­kas, ah­din­kos.

Mitä oi­si, sie­lu, sul­la, jos ei oi­si Jee­sus­ta? Hän­pä ki­rouk­sen puul­la kuo­li syn­tiuh­ri­na. Suur­ten syn­tie­si täh­den puh­taan, kal­liin ve­ren joi, pilk­kaa kär­sein kan­san näh­den Her­ran vi­han mal­jan joi.

Jee­suk­set­ta, sie­lu-kul­ta, kur­ja oi­sit, tur­va­ton. Rau­ha, rie­mu puut­tuis sul­ta, tie­si kul­kis kuo­lo­hon…”

Rau­ha ja rie­mu elä­mäs­tä usein to­del­la puut­tu­vat­kin, mut­ta on­nek­si ar­mon osal­li­suus ei nii­den­kään va­ras­sa sei­so. Lah­ja­van­hurs­kaus ei ole ih­mis­työ­tä, ei­kä siis pe­rus­tu ih­mi­sen tun­tee­seen, tah­to­mi­seen, on­nis­tu­mi­seen tai min­kään kris­til­li­sen yh­tei­sön ta­pa­kult­tuu­rin vaa­li­mi­seen. Sitä ei voi an­sai­ta ei­kä sen ole­mas­sa­o­loa mi­ta­ta ih­mi­sen häi­ly­väi­sil­lä tun­ne­ti­loil­la. Se on Ju­ma­lan lah­jaa Kris­tuk­ses­sa, ja sen pe­rus­tus le­pää ris­tis­sä.

”Mitä oi­si, Jou­ni, sul­la…?” – Ei mi­tään!

Omas­ta ta­kaa löy­tyy toki pal­jon­kin ki­pua ja kuo­naa, mut­tei mi­tään sel­lais­ta, mikä py­sy­vän rau­han an­tai­si.

Jee­suk­set­ta sie­lu oli­si kur­ja, sa­not­tiin lau­lun teks­tis­sä, mut­ta kur­jal­ta se voi usein tun­tua Jee­suk­seen us­ko­en­kin. On­nek­si osaa­ni ei rat­kai­se se, mil­lai­se­na it­se­ni mus­til­la sil­mä­la­seil­la­ni näen, vaan mi­ten Ju­ma­la mi­nut Kris­tuk­sen kaut­ta nä­kee. Sii­o­nin Kan­nel jat­kaa: ”…Kor­kein on­ni syn­ti­sel­le Jee­suk­ses­sa tul­lut on…”

Muis­tit­ko muu­ten, et­tä kir­kos­sa saa tätä aar­ret­ta ih­me­tel­lä ja ken­ties pik­ku häi­väh­dyk­siä sii­tä ko­kea – joka pyhä?