Kii­tos Ju­ma­lal­le,

joka mei­tä joh­dat­ti,

kii­tos meil­le it­sel­lem­me, jot­ka tah­doim­me ajois­sa vii­sas­tua,

kii­tos äi­dil­lem­me, joka lap­suu­tem­me päi­vi­nä muis­tut­te­li meil­le Ju­ma­lan tah­toa ja la­kia. (Alek­sis Kivi, Seit­se­män vel­jes­tä)

Äi­dit elä­vät kans­sam­me, vaik­ka oli­si­vat jo kuol­leet. Oma äi­ti­ni kuo­li kuu­kaut­ta en­nen kuin oli­si täyt­tä­nyt 92 vuot­ta. Sai­raus vei, vaik­ka vie­lä oli­si ol­lut elä­män­ha­lu­a­kin.

Vaik­ka hän on siir­ty­nyt Tai­vas­ten val­ta­kun­taan, on hän kes­kuu­des­sam­me joka päi­vä. Jo­kai­sel­la meil­lä on äi­din ku­to­mia suk­kia, mat­to­ja, tork­ku­peit­tei­tä yn­nä mui­ta. Hän oli tai­ta­va kä­sis­tään.

Mei­tä on kui­ten­kin seit­se­män, jois­ta hän piti huo­len, ja jopa vii­det­tä pol­vea ale­ne­vas­ti.

Äi­ti­ni nuo­ruut­ta var­jos­ti sota-ai­ka. Hän muun mu­as­sa sor­va­si Sa­kos­sa am­muk­sia. Äi­ti oli syn­ty­jään Lo­pel­ta Kor­mun ky­läs­tä.

Sota-ai­ka ja sen sat­tu­mat joh­dat­ti­vat ku­ru­lai­sen isäm­me sin­ne sa­moil­le ky­lil­le ja lop­pu on­kin his­to­ri­aa. Äi­dis­tä tuli ku­ru­lai­nen niin kuin meis­tä lap­sis­ta­kin.

It­se en ole äi­ti. Olen kui­ten­kin saa­nut hoi­taa 17 vuot­ta nuo­rem­paa sis­ko­a­ni vau­va­na, sa­moin 13 vuot­ta nuo­rem­paa Tii­na-sis­ko­a­ni­kin. Isos­sa per­hees­sä isom­mil­le an­net­tiin pal­jon vas­tuu­ta.

Olen kiit­tä­nyt äi­ti­ä­ni sii­tä, et­tä olen op­pi­nut te­ke­mään työ­tä, ja kii­tin hän­tä myös elä­mäs­tä. Il­man äi­tiä ei mei­tä oli­si. Äi­ti on maa­il­man kau­nein sana. Äi­dit an­sait­se­vat juh­la­päi­vän­sä ja kii­tok­sem­me. Ihan jo­kai­nen.

Äi­tien­päi­vä­nä saam­me roh­keut­ta ja us­koa tu­le­vai­suu­teen myös Va­pah­ta­jam­me äi­din Ma­ri­an luot­ta­muk­ses­ta:

Ma­ria, Her­ran äi­ti,

ei näh­nyt eteen­päin,

Ju­ma­lan suu­ren kut­sun

hän ot­ti vas­taan näin:

Si­nua pal­ve­len,

ja vaik­ken ties­tä tie­dä,

saat min­ne tah­dot vie­dä,

ään­tä­si kuun­te­len. (Vir­si 52:1)

kir­joit­ta­ja on kirk­ko­val­tuus­ton jä­sen