Su­run ko­ke­mi­nen on meil­le kai­kil­le yk­si hen­ki­lö­koh­tai­sim­mis­ta asi­ois­ta. Ku­kaan ei voi sa­noa toi­sel­le, mi­ten pi­täi­si sur­ra ja mis­sä ai­ka­tau­lus­sa. Kun suru tu­lee, al­kaa ikä­vän ai­ka.

Toi­set pys­ty­vät it­ke­mään tus­kaan­sa, toi­set huu­ta­vat, toi­set ovat hil­jaa. Suru on sii­tä kur­ja kump­pa­ni, et­tä se ei pois­tu, vaik­ka niin ha­lu­ai­sim­me. Sen kans­sa pi­tää elää elä­män lop­puun as­ti.

Jos­sa­kin vai­hees­sa it­kun voi­ma vä­he­nee ja kyy­ne­leet ka­rah­ta­vat sil­miin vain ajoit­tain, kun mie­leen nou­see muis­to­ja yh­tei­sis­tä het­kis­tä. Kai­puu ja muis­tot jää­vät luok­sem­me asu­maan.

Py­häin­päi­vä­nä mo­net hil­jen­ty­vät muis­te­le­maan jo edes­men­nei­tä lä­hei­si­ään. Yh­tei­nen pe­rin­ne yh­dis­tää kris­tit­ty­jä. Pe­rin­tei­den vaa­li­mi­nen an­taa voi­maa, joka am­men­tuu jo men­neil­tä su­ku­pol­vil­ta.

Py­hien yh­teys on hil­jai­nen tai voi­mal­li­nen ko­ke­mus elä­vän Ju­ma­lan joh­da­tuk­ses­sa ja suo­je­luk­ses­sa ole­vas­ta jou­kos­ta ih­mis­lap­sia. Se loh­dut­taa mei­tä kyy­nel­ten läpi, em­me ole ko­ko­naan yk­sin.

Kynt­ti­lä­me­ri hau­doil­la ker­too val­ta­vas­ta mää­räs­tä rak­kaut­ta ja myös ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vos­ta. Saa­koon Ju­ma­lan rau­ha täyt­tää sy­dä­mem­me tänä py­häin­päi­vä­nä ja kaik­ki­na elä­mäm­me päi­vi­nä!

”Su­ku­pol­vet en­nen mei­tä vai­van tei­tä ovat tääl­lä kul­ke­neet,/ va­los­sa ja pi­men­nos­sa, ah­din­gos­sa us­ko­neet ja toi­vo­neet.

Joh­da, Her­ra us­kol­li­nen, ar­mol­li­nen ko­tiin kaik­ki kul­ki­jat./Mat­kan jäl­keen tai­vaas­sa­si kii­tos­ta­si su­ku­pol­vet lau­la­vat.”