Päi­vä kun nou­see niin sam­mu­vi täh­ti.

Ei se ijäks sam­mu, ken elä­mäs­tä läh­ti.

Nuku täh­ti hel­mas­sa päi­vän.

Ru­no­ja lau­le­taan. Loi­ri lau­loi Lei­no­a­kin. Pert­tu Hie­ta­sen 1980-lu­vul­la sä­vel­tä­mät ru­not jät­ti­vät jäl­ken­sä mo­niin. Mes­ta­rin kir­joi­tus al­koi elää kan­san kes­kuu­des­sa uu­del­la ta­val­la. Joku voi­si ky­syä, oli­si­ko joku toi­nen tai­tei­li­ja sit­ten­kin ol­lut pa­rem­pi lau­lu­jen tul­kit­si­ja?

Ru­not elä­vät usein kuo­li­nil­moi­tuk­sis­sa. On Vuo­re­laa, Kai­las­ta, Me­ri­luo­toa, Kas­kis­ta ja Kil­peä yn­nä mui­ta, Lei­no­a­kin pal­jon. Su­ru­ad­res­seis­sa tois­tu­vat sä­keet hei­jas­te­le­vat elä­män on­nea, luon­non kau­neut­ta, usein myös me­ne­tyk­sen ki­pua ja pa­rem­man elä­män toi­voa. Pur­si ir­to­aa maan lai­tu­ril­ta ja vir­ta vie.

Mut­ta on­ko ka­tet­ta sil­le, et­tä kuo­le­man kaut­ta toi­seen to­del­li­suu­teen siir­ty­neen ih­mi­sen elä­män näh­dään tuik­ki­van uu­te­na kirk­kaa­na täh­te­nä tai­vaal­la?

Sa­no­ja­ko vain?

En ha­lua kuo­li­nil­moi­tuk­see­ni ru­non­sä­et­tä, vaik­ka ru­no­ja ar­vos­tan­kin. Ru­noi­li­jat ru­noi­le­vat ja lau­la­jat lau­la­vat mitä lau­la­vat, usein kos­ket­ta­vas­ti­kin. Toi­si­naan he tul­kit­se­vat us­kon maa­il­maa, kris­til­li­sen il­moi­tuk­sen ydin­tä­kin ta­val­la, jota on help­po ym­mär­tää.

Vir­ren sä­e­kään ei mi­nul­le kel­paa, vaik­ka vir­si­kir­ja­kin voi­daan ym­mär­tää pait­si ru­kous­kir­jak­si niin myös ru­no­kir­jak­si. Vir­sis­sä sa­no­taan moni asia sat­tu­vas­ti ja vii­saas­ti.

Ha­lu­an kuo­li­nil­moi­tuk­see­ni Raa­ma­tun sä­keen. Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, toi­sen­lai­sen, us­ko­tun ja toi­vo­tun elä­män ydin­tä ku­vaa­vat sit­ten­kin par­haim­min vain py­hän kir­jan sa­nat.

Ih­mis­sa­nat ei­vät rii­tä ker­to­maan, tar­vi­taan Ju­ma­lan Sa­naa. Sen va­ras­sa tääl­lä ele­tään ja ker­ran läh­de­tään, ei min­kään muun sa­nan va­ras­sa. Ju­ma­lan Sa­nan va­ras­sa myös men­nään pe­ril­le. Jo­han­nek­sen Il­mes­tyk­sen ku­vat iki­ke­säs­tä kos­ket­ta­vat sie­lu­a­ni.

So­pi­va värs­sy voi­si ol­la vaik­ka­pa sa­mas­sa kir­jas­sa ole­va Jee­suk­sen sana: ”Minä olin kuol­lut, mut­ta nyt minä elän, elän ai­na ja ikui­ses­ti. Mi­nul­la on kuo­le­man ja tuo­ne­lan avai­met”.

Kim­mo Huil­la