Sirkku Somero
Leino, Loiri ja Raamattu
Kirkonkellot
Päivä kun nousee niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän.
Runoja lauletaan. Loiri lauloi Leinoakin. Perttu Hietasen 1980-luvulla säveltämät runot jättivät jälkensä moniin. Mestarin kirjoitus alkoi elää kansan keskuudessa uudella tavalla. Joku voisi kysyä, olisiko joku toinen taiteilija sittenkin ollut parempi laulujen tulkitsija?
Runot elävät usein kuolinilmoituksissa. On Vuorelaa, Kailasta, Meriluotoa, Kaskista ja Kilpeä ynnä muita, Leinoakin paljon. Suruadresseissa toistuvat säkeet heijastelevat elämän onnea, luonnon kauneutta, usein myös menetyksen kipua ja paremman elämän toivoa. Pursi irtoaa maan laiturilta ja virta vie.
Mutta onko katetta sille, että kuoleman kautta toiseen todellisuuteen siirtyneen ihmisen elämän nähdään tuikkivan uutena kirkkaana tähtenä taivaalla?
Sanojako vain?
En halua kuolinilmoitukseeni runonsäettä, vaikka runoja arvostankin. Runoilijat runoilevat ja laulajat laulavat mitä laulavat, usein koskettavastikin. Toisinaan he tulkitsevat uskon maailmaa, kristillisen ilmoituksen ydintäkin tavalla, jota on helppo ymmärtää.
Virren säekään ei minulle kelpaa, vaikka virsikirjakin voidaan ymmärtää paitsi rukouskirjaksi niin myös runokirjaksi. Virsissä sanotaan moni asia sattuvasti ja viisaasti.
Haluan kuolinilmoitukseeni Raamatun säkeen. Jumalan valtakuntaa, toisenlaisen, uskotun ja toivotun elämän ydintä kuvaavat sittenkin parhaimmin vain pyhän kirjan sanat.
Ihmissanat eivät riitä kertomaan, tarvitaan Jumalan Sanaa. Sen varassa täällä eletään ja kerran lähdetään, ei minkään muun sanan varassa. Jumalan Sanan varassa myös mennään perille. Johanneksen Ilmestyksen kuvat ikikesästä koskettavat sieluani.
Sopiva värssy voisi olla vaikkapa samassa kirjassa oleva Jeesuksen sana: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet”.
Kimmo Huilla