”Ja katso, minä olen teidän kanssanne…”

Pää­si­äi­ses­tä oli ku­lu­nut nel­jä­kym­men­tä päi­vää. Yh­tei­sen ate­ri­an ai­ka­na Jee­sus neu­voi op­pi­lai­taan odot­ta­maan Je­ru­sa­le­mis­sa, mi­ten Isän lu­pauk­set to­teu­tu­vat. Sen jäl­keen hän meni jäl­leen ope­tus­lap­sien­sa seu­ras­sa Öl­jy­mä­el­le. Kul­kies­saan hän pu­hui heil­le:” Ei tei­dän kuu­lu tie­tää ai­ko­ja ei­kä het­kiä, jot­ka Isä oman val­tan­sa no­jal­la on aset­ta­nut. Mut­ta te saat­te voi­man, kun Pyhä hen­ki tu­lee tei­hin, ja te olet­te mi­nun to­dis­ta­ja­ni Je­ru­sa­le­mis­sa, koko Juu­de­as­sa ja Sa­ma­ri­as­sa ja maan ää­riin saak­ka.” (Apt.1:7–8)

”Ja katso, minä olen teidän kanssanne…”

Pää­si­äi­ses­tä oli ku­lu­nut nel­jä­kym­men­tä päi­vää. Yh­tei­sen ate­ri­an ai­ka­na Jee­sus neu­voi op­pi­lai­taan odot­ta­maan Je­ru­sa­le­mis­sa, mi­ten Isän lu­pauk­set to­teu­tu­vat. Sen jäl­keen hän meni jäl­leen ope­tus­lap­sien­sa seu­ras­sa Öl­jy­mä­el­le. Kul­kies­saan hän pu­hui heil­le:” Ei tei­dän kuu­lu tie­tää ai­ko­ja ei­kä het­kiä, jot­ka Isä oman val­tan­sa no­jal­la on aset­ta­nut. Mut­ta te saat­te voi­man, kun Pyhä hen­ki tu­lee tei­hin, ja te olet­te mi­nun to­dis­ta­ja­ni Je­ru­sa­le­mis­sa, koko Juu­de­as­sa ja Sa­ma­ri­as­sa ja maan ää­riin saak­ka.” (Apt.1:7–8)

Hetki puu­tar­hassa

Pää­si­äi­nen on vih­doin tu­los­sa, pit­kän tal­ven jäl­keen. Ke­vään läm­pö he­rät­tää jo haa­vei­ta ke­sän vih­rey­des­tä ja kuk­ka­lois­tos­ta. Kuk­ka­penk­ki tul­vii pian vä­re­jä ja tuok­su­ja. Va­loi­sa il­ta­kin hou­kut­taa unel­moi­maan uu­sis­ta is­tu­tuk­sis­ta pi­ha­maal­le. Ko­toi­ses­sa puu­tar­has­sa on help­po viih­tyä koko pit­kä päi­vä.

Hetki puu­tar­hassa

Pää­si­äi­nen on vih­doin tu­los­sa, pit­kän tal­ven jäl­keen. Ke­vään läm­pö he­rät­tää jo haa­vei­ta ke­sän vih­rey­des­tä ja kuk­ka­lois­tos­ta. Kuk­ka­penk­ki tul­vii pian vä­re­jä ja tuok­su­ja. Va­loi­sa il­ta­kin hou­kut­taa unel­moi­maan uu­sis­ta is­tu­tuk­sis­ta pi­ha­maal­le. Ko­toi­ses­sa puu­tar­has­sa on help­po viih­tyä koko pit­kä päi­vä.

Toivo nousee tuhkasta

Hii­pu­van hiil­lok­sen kat­se­le­mi­nen on hy­vin rau­hoit­ta­vaa: aja­tuk­set kul­ke­vat kau­ka­na, kun puu heh­kuu, kun­nes nuo­ti­os­sa on vain vaa­le­aa tuh­kaa. Kuin­ka vä­hän sitä isos­ta ha­los­ta tu­lee­kaan, kaik­ki on ka­to­a­vais­ta täs­sä maa­il­mas­sa… Sii­nä on yk­si mit­ta­kaa­va myös omil­le saa­vu­tuk­sil­lem­me, mitä sii­tä kai­kes­ta lo­pul­ta jää jäl­jel­le?

Toivo nousee tuhkasta

Hii­pu­van hiil­lok­sen kat­se­le­mi­nen on hy­vin rau­hoit­ta­vaa: aja­tuk­set kul­ke­vat kau­ka­na, kun puu heh­kuu, kun­nes nuo­ti­os­sa on vain vaa­le­aa tuh­kaa. Kuin­ka vä­hän sitä isos­ta ha­los­ta tu­lee­kaan, kaik­ki on ka­to­a­vais­ta täs­sä maa­il­mas­sa… Sii­nä on yk­si mit­ta­kaa­va myös omil­le saa­vu­tuk­sil­lem­me, mitä sii­tä kai­kes­ta lo­pul­ta jää jäl­jel­le?

Pienen aasin askelten kuuluessa

Kirk­ko­vuo­si on taas al­ka­mas­sa en­si sun­nun­tai­na ja lau­lam­me Hoo­si­an­na-hym­niä kir­kos­sa en­sim­mäi­sen ad­ven­tin merk­ki­nä. Ai­kui­sel­le on ky­sees­sä va­kiin­tu­nut pe­rin­ne, joka ei se­li­tyk­siä kai­paa. Las­ten kans­sa olen jos­kus jou­tu­nut sy­ven­ty­mään ai­hee­seen, kun asi­ois­ta on syn­ty­nyt se­kaan­nus­ta.

Pienen aasin askelten kuuluessa

Kirk­ko­vuo­si on taas al­ka­mas­sa en­si sun­nun­tai­na ja lau­lam­me Hoo­si­an­na-hym­niä kir­kos­sa en­sim­mäi­sen ad­ven­tin merk­ki­nä. Ai­kui­sel­le on ky­sees­sä va­kiin­tu­nut pe­rin­ne, joka ei se­li­tyk­siä kai­paa. Las­ten kans­sa olen jos­kus jou­tu­nut sy­ven­ty­mään ai­hee­seen, kun asi­ois­ta on syn­ty­nyt se­kaan­nus­ta.