Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon ra­kas­ta­mi­sen tär­key­des­tä ja ku­vail­laan sitä, mitä rak­kaus on. Täy­del­li­nen rak­kaus ker­too Ju­ma­las­ta, hä­nen omi­nai­suuk­sis­taan ja te­ois­taan. Mei­tä ih­mi­siä kut­su­taan seu­raa­maan ja to­teut­ta­maan elä­mäs­säm­me sa­man­kal­tais­ta rak­kaut­ta, ai­na­kin sii­hen tu­li­si pyr­kiä.

Ih­mi­nen ei kui­ten­kaan kos­kaan pys­ty ra­kas­ta­maan tois­ta ih­mis­tä sa­mal­la ta­val­la kuin Ju­ma­la, täy­del­li­ses­ti. ”Jos­sain­han se raja me­nee”, on tut­tu lau­sah­dus sil­loin, kun oma sie­to­ky­ky ja ra­kas­ta­mi­sen ra­jat tu­le­vat it­sel­lä vas­taan. Rak­kau­tem­me riit­tää usein ta­san sii­hen as­ti.

Rak­kau­tem­me on var­sin va­ja­vais­ta, py­sy­väs­ti on­tu­vaa sort­tia. Em­me pys­ty ra­kas­ta­maan Ju­ma­laa yli kai­ken em­me­kä lä­him­mäis­täm­me ku­ten it­se­äm­me. On lii­an uu­vut­ta­vaa, jos vaa­dim­me it­sel­täm­me täy­del­li­syyt­tä, kos­ka se ei ole mi­ten­kään mah­dol­li­nen olo­ti­la. Mikä oli­si riit­tä­vä mää­rä rak­kaut­ta, mil­lai­nen mit­ta se oli­si? Ju­ma­lal­le riit­tää se, et­tä olem­me sel­lai­sia kuin olem­me. Toi­vot­ta­vas­ti se riit­tää myös toi­sil­le ih­mi­sil­le.

Rak­kau­den hip­pu­set kät­ke­vät si­sään­sä suu­ren sa­lai­suu­den.

Vuo­det vie­ri­vät. Jot­kut miet­ti­ne­vät sitä, mitä hip­pu­sia elä­mäs­tä on jää­nyt jäl­jel­le.

En us­ko kes­tä­vim­pien hip­pus­ten ole­van meis­tä läh­töi­sin. Eh­kä ne ovat Ju­ma­lan rak­kau­den hip­pu­sia, joi­ta hän on an­ta­nut elä­määm­me mat­ka­e­väik­si. Nii­den avul­la olem­me jak­sa­neet mat­ka­ta ras­kas­ta­kin tai­val­ta ja eh­kä vä­hän ra­kas­taa­kin.

Rak­kau­den hip­pu­set kät­ke­vät si­sään­sä suu­ren sa­lai­suu­den, il­moi­tuk­sen Ju­ma­lan siu­naa­vas­ta läs­nä­o­los­ta elä­mäs­säm­me. Ne hip­pu­set an­ta­vat meil­le voi­maa, apua ja tu­kea elä­mään. Nuo hip­pu­set joh­ta­vat mei­tä tai­vaan ko­tiin. On­nek­si Ju­ma­la ra­kas­taa mei­tä täy­del­li­sel­lä rak­kau­del­la. Yri­te­tään me elää ys­tä­väl­li­si­nä ja avu­li­ai­na ta­val­li­si­na ih­mi­si­nä. Ei­kö­hän se rii­tä.