Ruo­ve­si-leh­den vii­me nu­me­ros­sa oli Rai­ne Leh­to­ran­nan ot­ta­ma kuva Le­be­de­van tut­kin­to­van­ki­lan nuo­ris­ta van­geis­ta. Ta­ka­ri­vin po­jas­ta oli ku­vas­sa tul­lut en­ke­li. Van­gin ta­ka­na ole­van tau­lun en­ke­lin sii­vet aset­tui­vat luon­te­vas­ti val­ko­pai­tai­sen nuo­ru­kai­sen har­ti­oil­le.

Ys­tä­vyys­seu­ra­kun­tam­me Hal­lis­ten kir­kon alt­ta­ri­tau­lun sii­pi­veik­ko on vä­hän sa­ma­no­loi­nen.

Tut­kin­to­van­gin kuva ei ol­lut la­vas­tet­tu tai ma­ni­pu­loi­tu. Se oli ai­to ja oma­pe­räi­nen. Se oli vä­läys jos­tain elä­mää suu­rem­mas­ta, sel­lai­ses­ta, mitä sil­mä ei en­si­ha­vain­to­na voi näh­dä, mut­ta sy­dän voi ym­mär­tää.

En­ke­lei­tä on, siel­lä­kin, mis­sä nä­em­me vain rik­ki­men­nyt­tä ja epä­on­nis­tu­nut­ta elä­mää. Ju­ma­la voi pu­kea ih­mi­sen uu­teen asuun. Oi­ke­as­taan hän on sen jo teh­nyt­kin, kun mei­dät rik­ki­näi­set ja kuo­le­vai­set pu­et­tiin kas­teem­me het­kel­lä Her­raam­me Jee­suk­seen Kris­tuk­seen. En­ke­li­vir­ret ovat­kin suo­sit­tu­ja kas­te­vir­siä.

Tä­nään on Mi­kon ni­mi­päi­vä. Mi­ka­e­la­kin on Mik­ko joh­dan­nais­ten päi­vän­san­ka­rien jou­kos­sa. Var­si­nai­ses­ti Mik­ke­lin­päi­vä eli En­ke­lien sun­nun­tai on en­si py­hä­nä.

Raa­ma­tun il­moi­tuk­seen pe­rus­tu­vat en­ke­li­se­li­tyk­set ovat tu­tus­tu­mi­sen ar­voi­sia. En­ke­lit tais­te­le­vat hy­vän puo­les­ta, ovat tai­vaal­lis­ta so­ta­jouk­koa, hy­vän vies­tin tuo­jia, var­je­li­joi­ta, joh­dat­ta­jia, vie­rel­lä kul­ki­joi­ta, es­tei­den pois vie­rit­tä­jiä, ti­lan rai­vaa­jia, nä­ky­mät­tö­miä ja nä­ky­viä.

Lau­ri Vii­ta ku­va­si en­ke­lei­tä ja per­ke­lei­tä, kun be­to­ni­myl­lä­ri nu­kah­ti tel­lin­geil­le. Niil­le nous­tiin ti­ka­pui­ta pit­kin ihan sa­mal­la ta­voin kuin en­ke­lit Jaa­ko­bin unes­sa nou­si­vat ja las­ki­vat ylös ja alas omaa teh­tä­vään­sä suo­rit­ta­es­saan.

En ole in­nos­tu­nut ko­ris­teel­li­sis­ta ja sie­vis­tä pik­ku en­ke­li­pat­sais­ta, vaik­ka on nii­tä meil­lä­kin ko­to­nam­me. Us­kon kui­ten­kin en­ke­lei­hin sen pe­rus­teel­la, et­tä Ju­ma­la on sekä nä­ky­väis­ten et­tä nä­ky­mät­tö­mien Luo­ja.

Kir­kon nuo­ri­so­työs­sä en­ke­leil­lä on ol­lut rut­kas­ti hom­mia, aja­tel­laan­pa vaik­ka­pa vain sitä po­ruk­kaa, joka ai­koi­naan rip­pi­kou­lun­sa ko­ho­koh­ta­na ui kol­men­sa­dan met­rin pääs­sä ole­val­le ka­ril­le sei­sos­ke­le­maan ja kään­ty­mään ta­kai­sin tai sit­ten reis­sa­si ruuh­ka­lii­ken­tees­sä pol­ku­pyö­ril­lä siel­lä sun tääl­lä.

En­ke­lit ei­vät puhu vi­ha­pu­het­ta. Heil­lä on hyvä sa­no­ma, he il­mes­ty­vät yl­lät­tä­en ja ot­ta­vat jos­kus uu­den muo­don­kin. Tuo hah­mo voi ol­la ih­mi­sen­kin muo­toi­nen, sel­lai­nen, joka on täyn­nä ys­tä­väl­li­syyt­tä, huo­maa­vai­suut­ta ja rak­kaut­ta.

Per­ke­leel­lis­tä vi­ha­pu­het­ta­kin saat­taa jos­kus koh­da­ta. Sen van­ki­na ole­va voi kui­ten­kin muut­tua. Van­gi­tus­ta voi tul­la va­paa, sii­vet voi­vat kas­vaa. Ih­mi­nen voi muut­tua en­ke­lien suo­jas­sa, Kris­tuk­sen lä­hel­lä, Py­hän Hen­gen voi­mas­ta.

Vuoden lehtikuva, Siivet. Kuva nuorista vangeista Lebedevan tutkintovankilasta Pietarista. Lehtikuvaajien raati epäili kuvaa lavastetuksi, mitä se ei ole.

Jyrki Liikka