Pie­nen seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ral­la oli asi­aa seu­ra­kun­nan luot­ta­mus­hen­ki­löl­le. Pap­pis­mies aje­li kai­paa­man­sa hen­ki­lön työ­maal­le. Työ­maa oli laa­ja tur­ve­suo. Luot­ta­mus­mies oli ru­ti­kui­val­la suol­la nos­ta­mas­sa tur­vet­ta. Trak­to­ri kul­ki san­kan pö­lyn kes­kel­lä hel­tei­se­nä ja au­rin­koi­se­na päi­vä­nä. Ko­neen ää­ni oli mie­he­käs.

Isän­tä tun­nis­ti suon­lai­dan tiel­lä sei­so­van kirk­ko­her­ran ja py­säyt­ti jy­ri­se­vän työ­ko­neen­sa. Hän hyp­pä­si alas ja sa­noi kirk­ko­her­ral­le: ”Sitä minä täs­sä olen aa­mu­päi­vän mie­tis­kel­lyt, et­tä mitä se Paa­va­li tar­koit­ti kir­joit­ta­es­saan, et­tä äl­kää ol­ko it­se mie­les­tän­ne vii­sai­ta!”

Ta­paus ku­vaa hy­vin hen­gel­lis­tä mie­tis­ke­lyä ja ru­kous­ta. Mo­lem­pia voi teh­dä mil­loin vain, mis­sä vain, min­kä ta­han­sa työn, as­ka­reen tai har­ras­tuk­sen kes­kel­lä. Sa­nan­har­joi­tus ja mie­tis­ke­ly voi ol­la myös ky­sy­myk­siä, joi­hin ei löy­dy vas­tauk­sia.

Tuu­mai­lu ja päh­käi­ly ei kui­ten­kaan kos­kaan ole tur­haa tai tar­pee­ton­ta. Ajat­te­lu kan­taa eteen­päin, laa­jen­taa ai­vo­ka­pa­si­teet­tia ja an­taa sy­vyyt­tä elä­mäl­le. Kor­pi­fi­lo­so­fi­aa ja puu­tar­ha­poh­dis­ke­lua ei ole syy­tä vä­hek­syä. Se voi ol­la ru­kous­ta­kin, joka laa­je­nee omien toi­vei­den kes­kel­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­te­mi­seen.

Kir­joi­tuk­sen ot­sik­ko tu­lee suo­mi­gos­pe­lin yl­lät­tä­väs­tä il­mai­sus­ta: ”Nyt Her­ra mei­tä kus­kaa trak­to­ril­la tai­vaa­seen”.

Trak­to­ri on lau­lus­sa kir­kon ver­taus­ku­va. Trak­to­ri on vank­ka kek­sin­tö. Se näyt­tää köm­pe­löl­tä ja hi­taal­ta. Asia ei kui­ten­kaan ai­na ole sitä, mil­tä se näyt­tää. Trak­to­ri on oi­va me­no­pe­li ja hyvä työ­ko­ne mitä eri­lai­sim­piin tar­koi­tuk­siin. Se toi­mii maal­la ja kau­pun­gis­sa, omal­la ta­val­laan, jos­kus jopa ket­te­räs­ti.

Kirk­ko, seu­ra­kun­ta, on yh­tei­sö­nä usein vail­la ar­vos­tus­ta. Se on trak­to­rin ta­voin kui­ten­kin us­kol­li­nen ar­ki­päi­vän pal­ve­li­ja. Kir­kon us­ko ja ru­kous kan­ta­vat mei­tä, kun oma us­kom­me ja ru­kouk­sem­me on heik­koa. Ai­ka van­ha­nai­kais­ta on hyö­kä­tä kirk­koa vas­taan ja vä­hek­syä sen us­koa. Tur­haa on myös vaa­tia kir­kol­ta suu­res­ti toi­min­ta­mal­lien mo­der­ni­soi­mis­ta ja uu­sia pop­pa­kons­te­ja, ties mitä här­päk­kei­tä ja työ­ta­po­ja.

Tär­kein­tä kir­kos­sa ovat kui­ten­kin raa­ma­tun sana ja py­hät sak­ra­men­tit. Ne ovat sie­lun au­tuus ja kuo­le­mat­to­muu­den lää­ke. Jee­suk­sen sa­nat ja teot ovat mes­sus­sa.

Van­hois­sa trak­to­reis­sa vie­hät­tää eri­tyi­ses­ti nii­den sit­keys. Ne ei­vät tun­nu mil­lään ku­lu­van lop­puun. Ai­na vain ne kul­ke­vat eteen­päin. Van­ha Mas­sik­ka ei väsy, se on ky­lä­tiel­lä ai­na herk­kä näky. Se te­kee sen min­kä te­kee, käy ja kuk­kuu, kul­kee vail­la te­hoa ja suur­ta suo­ri­tus­ky­kyä.

Sa­moin kirk­ko ajaa asi­an­sa, vaik­kei mo­der­ni ole­kaan. Per­ke­leen juo­net ei­vät kirk­koon pys­ty. Kirk­ko on Py­hän Hen­gen suo­jis­sa ja Ju­ma­lan hoi­dos­sa.

Ih­mi­set pa­hen­tu­vat maa­il­man tuul­ten kes­kel­lä kir­kon vaa­ti­mat­to­maan Her­raan, avut­to­maan mie­heen, joka rat­sas­ti aa­sil­la. Jee­sus ei pu­keu­tu­nut san­ka­rin­viit­taan. Hä­nel­le kyl­lä an­net­tiin fer­ra­rin­pu­nai­nen pilk­ka­pu­ku, mut­ta se­kin rii­sut­tiin pois ja hä­net nau­lit­tiin ris­til­le.

Hä­nen val­tan­sa ei kui­ten­kaan väis­ty­nyt. Hän voit­ti kuo­le­man, jot­ta meil­lä oli­si elä­mä.

Luon­to huo­kaa, oh­juk­set is­ke­vät, de­mok­ra­ti­at va­pi­se­vat, maa tä­ri­see ja pöl­ly­ää, hu­ma­nis­mi hor­juu, si­vis­tys­val­ti­oi­den ase­va­rus­te­lu kiih­tyy. Kai­ken kes­kel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ja py­syy. Kirk­ko kul­kee koh­ti täyt­ty­myk­sen päi­vää. Sitä kan­taa Ju­ma­lan ar­mo ja Kris­tuk­sen nöy­ryys.

Kim­mo Huil­la