Tiet tääl­lä Ruo­ve­del­lä ovat mo­nin pai­koin mut­kai­sia ja mä­ki­siä. Sitä ne oli­vat var­sin­kin joi­ta­kin vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Esi­mer­kik­si van­ha Paar­lam­min mu­se­o­tie an­taa meil­le nuo­rem­mil­le hy­vän kä­si­tyk­sen sii­tä, min­kä moni vart­tu­neem­pi hy­vin muis­taa it­se­kin. Tuon tien var­rel­la on help­po ku­vi­tel­la tal­vi­ke­lil­lä ylä­mä­keen juut­tu­nut kuor­ma-au­to tai pol­ku­pyö­rää ta­lut­ta­en mä­keä ylös pon­nis­te­le­va kul­ki­ja jos­kus 60- lu­vul­la.

Kul­ke­mi­nen on ol­lut pal­jon ny­kyis­tä vai­val­loi­sem­paa ja hi­taam­paa, mut­ta yl­hääl­tä mä­kien pääl­tä avau­tu­vat mai­se­mat vaik­ka­pa Ra­ja­lah­den­se­läl­le ovat pal­kin­neet mat­kan­te­on vai­vo­ja. Ym­pä­ril­leen eh­ti kat­sel­la enem­män, vas­taan­tu­li­joi­ta­kin ter­veh­dit­tiin ja kuu­lu­mi­sia vaih­del­tiin mat­kan var­rel­la. Ny­kyis­ten pi­ki­tei­den kii­reel­lä ohi suih­ki­vat au­tot oli­vat tuol­loin vie­lä kau­kai­nen asia.

Tu­le­va­na sun­nun­tai­na vie­täm­me las­ki­ais­sun­nun­tai­ta. Las­keu­dum­me paas­to­nai­kaan, mut­ta oi­ke­as­taan paas­to­na­jan raa­ma­tul­li­set juu­ret joh­ta­vat mei­tä nou­se­maan ylä­mä­keen, vuo­ris­toon joh­ta­val­le tiel­le, Je­ri­kon ja Je­ru­sa­le­min vä­li­sel­le tiel­le. Tuo vuo­ris­toi­nen, karu ja kul­ki­jal­ta suu­ria pon­nis­tuk­sia vaa­ti­va tie muo­dos­ti myös Jee­suk­sen ris­tin tien al­ku­mat­kan. Kun Her­ram­me kul­ki tuo­ta tie­tä yh­des­sä häm­men­ty­nei­den op­pi­lai­den­sa ja mui­den Je­ru­sa­le­miin mat­kaa­vien py­hiin­va­el­ta­jien kans­sa, edes­sä­päin nä­kyi vain seu­raa­va mä­en­nyp­py­lä tai ki­vi­nen vuo­ren­huip­pu. Kun vii­mein saa­vut­tiin Öl­jy­mä­el­le ja nä­ky­viin au­ke­si nä­kö­a­la py­hään kau­pun­kiin, se oli kul­ki­joil­le iki­muis­toi­nen elä­mys. Sil­ti tämä tie oli Jee­suk­sen op­pi­lail­le ja lä­hi­pii­ril­le kä­sit­tä­mä­tön. Mik­si tämä Mes­ta­ri kul­ki mää­rä­tie­toi­ses­ti koh­ti kau­pun­kia, jos­sa oli suu­ri vaa­ra jou­tua vai­keuk­siin, van­gi­tuk­si, vai­no­tuk­si ja sur­ma­tuk­si po­liit­ti­sen kuo­hun­nan pyör­teis­sä tai roo­ma­lai­sen mie­hi­tys­val­lan ko­vis­sa ot­teis­sa? Vas­ta myö­hem­min syn­tyi pää­si­äi­sus­ko, va­kuut­tu­nei­suus sii­tä, et­tä tämä tie oli osa Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa, joka joh­ti kär­si­mys­ten ja kuo­le­man kaut­ta kuo­le­man ku­kis­tu­mi­seen ja pa­huu­den val­lan tait­tu­mi­seen.

Paas­to­na­jan tie on loh­dul­li­nen ja help­po kul­kea, sil­lä täl­le tiel­le mah­tu­vat kul­ki­jak­si epäi­le­vät ja epä­var­mat va­el­ta­jat. Ke­tään ei sul­je­ta pois jou­kos­ta. Täl­lä tiel­lä kul­je­taan häm­men­ty­nei­nä ja kes­ke­ne­räi­si­nä, us­kos­sam­me ym­mär­rys­tä vail­la. Mu­kaan mah­tu­vat myös ki­pum­me, haa­vam­me ja pel­kom­me. Mat­kal­la ole­mi­seen kuu­luu mat­kan­te­ke­mi­sen vai­vat ja epä­var­muus pe­ril­le pää­se­mi­sen het­kes­tä. Vä­lil­lä roh­kais­tum­me us­kos­sa ja nä­em­me vi­lauk­sia Ju­ma­lan ar­mos­ta ja tai­vaan ko­din läm­mös­tä, mut­ta sit­ten taas nä­kö­a­la sul­keu­tuu ja on kes­ki­tyt­tä­vä vain seu­raa­van as­ke­leen ot­ta­mi­seen ja tä­män päi­vän haas­teis­ta sel­vi­ä­mi­seen. Kui­ten­kin me tie­däm­me: Tämä tie on oi­kea tie. Se vie koh­ti ko­tia, jos­sa mei­tä jo odo­te­taan. Ja kun mat­kam­me on vie­lä kes­ken, tie­däm­me et­tä ra­kas Va­pah­ta­jam­me on meil­lä mat­ka­to­ve­ri­na. Aut­ta­koon, roh­kais­koon ja loh­dut­ta­koon hän it­se si­nua al­ka­van paas­to­na­jan tiel­lä ja elä­mä­si mat­kan kai­kis­sa vai­vois­sa.

Käy­kääm­me siis Je­ru­sa­le­miin,

on ikui­nen kirk­kaus siel­lä.

Ja luok­sen­sa ker­ran hän ko­ko­aa

ne, jot­ka hän tun­si tiel­lä. (Vir­si 54:4)