Tänä aa­mu­na kuun­te­lin ra­di­on aa­mu-uu­ti­set Wie­nin ma­kuu­huo­nee­ni sän­gys­sä ja uu­tis­ten lo­put­tua pää­tin vie­lä loi­koil­la het­ken, ra­dio lä­het­ti aa­muoh­jel­maan­sa. Tai­sin nu­kah­taa, joka ta­pauk­ses­sa ha­vah­duin hät­käh­tä­en, kun kor­va­ni nap­pa­si jo­tain pe­rin tut­tua. Tun­ne oli mer­kil­li­nen: mis­sä olen, mitä mitä mitä? Te­räs­tin kor­vi­a­ni, kuu­lin "Sä et kyy­nel­tä nää, vaik­ka syöm­me­ni nyyh­kii..."

Het­kes­sä olin val­veil­la, kuu­lin "Olen an­ta­nut kaik­ke­ni, syöm­me­ni sul­le, sä tar­jo­sit vain sie­lun­tus­kia mul­le..."

Kuun­te­lin lau­lun lop­puun, Ola­vi Vir­ta sii­nä lau­loi tut­tua tu­tum­mal­la­kin nuo­til­la, ha­nu­rin sä­es­tyk­sel­lä, ja tai­taa siel­lä jou­si­a­kin ol­la taus­tal­la. Kuu­lut­ta­ja se­lit­ti, et­tä me­lo­dia on Aki Kau­ris­mä­en fil­mis­tä “Lich­ter der Vors­tadt“ (Lai­ta­kau­pun­gin va­lot) ja minä huu­te­lin ma­kuu­huo­nees­ta­ni kor­jauk­sen, et­tä kyl­lä se sen­tään on pal­jon van­hem­pi me­lo­dia, mut­ta ra­di­on kuu­lut­ta­ja ei ot­ta­nut kor­jaus­ta­ni kuu­le­viin kor­viin­sa. Ola­vi Vir­taa ei tääl­lä tun­ne­ta, Aki Kau­ris­mä­ki sen si­jaan on var­sin tut­tu nimi ja hä­nen fil­min­sä ovat ai­na men­neet täy­sim­me kat­so­moil­le.

Muis­tan ker­ran is­tu­nee­ni suh­teel­li­sen nuo­ren po­ru­kan se­as­sa kat­so­mas­sa Kau­ris­mä­en fil­miä, joka al­kaa Si­ni­tai­vas-tan­gol­la: "Aa­van me­ren tuol­la puo­len jos­sa­kin on maa, mis­sä on­nen kau­ko­ran­taan lai­ne lip­lat­taa..." Lau­lun sa­nat oli fil­miin teks­ti­tet­ty sak­sak­si ja ylei­sö ul­voi nau­rus­ta; is­tuin kes­kel­lä sa­lia ja olin mie­les­sä­ni louk­kaan­tu­nut: mitä nau­ra­mis­ta täs­sä muka on, mi­nul­la oli mel­kein kyy­nel sil­mäs­sä!

Sil­loin täl­löin olen ko­ke­nut sa­man­lai­sen yl­lä­tys­mo­men­tin, kuul­lut yh­täk­kiä ra­di­os­ta suo­men­kie­lis­tä lau­lua, ja joka ker­ta olen py­säh­ty­nyt ja kes­kit­ty­nyt sy­dän sy­käh­tä­en kuun­te­le­maan. Ra­di­o­ni yk­kös­ka­na­va on au­ki aa­mus­ta il­taan, se on ka­na­va, joka lä­het­tää niin klas­sis­ta mu­siik­kia kuin pu­he­oh­jel­maa. No, klas­sis­ta ja klas­sis­ta, tie­tyt oh­jel­ma­toi­mit­ta­jat et­si­vät omiin tee­moi­hin­sa so­pi­via me­lo­di­oi­ta ym­pä­ri maa­il­man, ja niin pää­see Suo­mi­kin toi­si­naan itä­val­ta­lai­seen ra­di­oon, ilok­se­ni.

Tyt­tä­re­ni soit­taa mi­nul­le jos­kus "Äi­ti, kuun­te­le ra­di­o­ta?" Ja ker­ran sain pu­he­lun po­jal­ta­ni kel­lo 11 il­lal­la, olin Várba­lo­gis­sa. "Äi­ti, au­kai­se äk­kiä te­le­vi­sio, siel­tä tu­lee hyvä fil­mi!“

Ky­sees­sä oli ar­gen­tii­na­lai­nen do­ku­ment­ti tan­gos­ta, nimi on sak­sak­si Mit­t­som­mer­nachts­tan­go (suo­mek­si eh­kä Ju­han­nus­tan­go, mi­kä­li fil­miä on Suo­mes­sa esi­tet­ty). Olin jo ai­kai­sem­min­kin näh­nyt fil­min, mut­ta kat­soin sen uu­des­taan, niin her­sy­vän haus­ka se on: pari kol­me ar­gen­tii­na­lais­ta muu­sik­koa kuu­lee, et­tä Suo­mes­sa on pi­de­tään tan­goa su­pi­suo­ma­lai­se­na mu­sii­kin­la­ji­na. Mitä kum­maa, asi­as­ta on otet­ta­va sel­koa! Ja niin mie­het – ki­ta­ris­ti, ha­nu­ris­ti ja te­no­ri – mat­kus­ta­vat Suo­meen tut­ki­ak­seen asi­aa pe­rin­juu­rin. He haas­tat­te­le­vat tan­go­ve­te­raa­ne­ja, aje­le­vat La­dal­la (tai Sko­dal­la) pit­kin Suo­men­maa­ta, käy­vät la­va­tans­seis­sa ja maa­lais­ta­los­sa, jon­ka isän­tä on ha­nu­ris­ti ja emän­tä lau­lu­no­pet­ta­ja. Jos saat mah­dol­li­suu­den, niin kat­so tämä fil­mi!

Hä­kel­lyt­tä­vää on myös näh­dä joku suo­ma­lai­nen ys­tä­vä tai tut­ta­va pai­kas­sa, joka ei mi­ten­kään vas­taa to­tut­tua kaa­vaa: suo­ma­lai­sia ys­tä­vi­ä­hän ta­paan Suo­mes­sa, kun olen siel­lä ke­säl­lä tai jos he tu­le­vat käy­mään Wie­nis­sä. Ker­ran olin työ­mat­kal­la Pie­ta­ris­sa, esi­mie­he­ni kans­sa, niin et­tä saim­me työ­vii­kon päät­teek­si yk­si­tyi­sen esit­te­ly­kier­rok­sen Ere­mi­taa­siin. Gal­le­ri­an laa­jas­sa ala­hal­lis­sa kuu­lin huu­dah­duk­sen: “Mai­ja, mitä sitä tääl­lä teet?!“ Kään­nyin kat­so­maan ja tun­nus­tan, et­tä ku­lui se­kunt­ti, en­nen kuin tun­nis­tin huu­ta­jan: Riit­ta ja Ant­ti ja Jaak­ko sii­nä sei­soi­vat, siis luok­ka­to­ve­ri­ni ja vää­rin­ma­ja­lai­nen ys­tä­vä­per­he, jon­ka ta­paan Vää­rin­ma­jas­sa joka kesä. Mut­ta mitä he te­ki­vät Pie­ta­rin Ere­mi­taa­sis­sa! Ja mitä minä siel­lä tein?

Maa­il­ma on pie­ni, se on van­ha mut­ta paik­kan­sa­pi­tä­vä fraa­si. Ei kos­kaan, ei iki­nä pidä luul­la, et­tä voi maa­il­mal­la pu­hua suo­mek­si mitä vain, kos­ka "ne ei­vät kum­min­kaan ym­mär­rä".

Is­tuin kau­an sit­ten Bang­ko­kin len­to­ken­täl­lä odot­ta­mas­sa vaih­to­len­to­a­ni – olin työ­mat­kal­la – kun kuu­lin ta­kaa­ni van­han ame­rik­ka­lai­sen pa­ris­kun­nan jut­te­lua: "Se on niin pie­ni maa, se Suo­mi, mut­ta kyl­lä nii­tä suo­ma­lai­sia voi sil­ti ta­va­ta mis­sä vain." Olin yk­sin­ker­tai­ses­ti lii­an vä­sy­nyt nos­ta­maan kät­tä­ni ja sa­no­maan: " tääl­lä yk­si!"

Wien 10.7.2019