Olin ai­keis­sa osal­lis­tua kes­kus­te­luun so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Mie­les­tä­ni mi­nul­la oli ihan asi­al­li­nen ja pe­rus­tel­tu nä­ke­mys ai­hee­seen. Kir­joi­tin aja­tuk­se­ni jo pit­käl­le, ja sit­ten muu­tin­kin mie­le­ni. En ha­lun­nut­kaan sa­noa mi­tään.

Oli­si pi­tä­nyt osa­ta huo­mi­oi­da kaik­ki lie­ven­tä­vät ja ras­kaut­ta­vat asi­an­haa­rat, ym­mär­tää ja pa­hoi­tel­la, et­tä tar­tun juu­ri tä­hän epä­koh­taan, vaik­ka maa­il­mas­sa on niin pal­jon suu­rem­paa­kin pa­huut­ta ja kur­juut­ta. Jos en it­se oli­si tuo­nut oman mie­li­pi­tee­ni heik­ko­ja koh­tia kyl­lin yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti esiin, joku toi­nen oli­si kyl­lä teh­nyt sen ja ä pa­him­mil­laan saat­ta­nut mi­nut nau­ru­na­lai­sek­si, el­len oli­si ol­lut va­ruil­la­ni.

On hy­vin vai­kea ih­me­tel­lä tai osal­lis­tua kes­kus­te­lui­hin. Eri­tyi­sen han­ka­laa on il­mais­ta tyy­ty­mät­tö­myyt­tään tai tuo­da esiin ke­hi­ty­si­de­oi­ta, oli­vat­pa ky­sees­sä niin­kin ar­ki­set sei­kat kuin bus­si­ai­ka­tau­lut tai lem­mik­kien jä­tök­set. Ai­na tu­lee joku tai jot­kut, jot­ka ym­mär­tä­vät enem­män: en­nen kaik­kea sen, kuin­ka vää­rin juu­ri täs­sä ta­pauk­ses­sa on va­lit­taa.

Yleen­sä va­lit­ta­ja yri­te­tään vai­men­taa ku­vai­le­mal­la, kuin­ka jol­la­kin on tai on ol­lut tai on saat­ta­nut ol­la pal­jon kur­jem­paa, ja on pik­ku­mais­ta tart­tua ky­sei­seen epä­koh­taan. Pi­tää ol­la tyy­ty­väi­nen, et­tä edes on bus­se­ja tai yli­pää­tään edes pää­see min­ne­kään. Ja ne lem­mi­kit sit­ten: niis­tä on niin pal­jon iloa ja hyö­tyä yk­si­näi­sil­le ih­mi­sil­le, tie­dät­kö sinä edes, mil­lais­ta on ol­la yk­si­näi­nen. Ja kak­ka­han sitä pait­si maa­tuu.

Vaik­ka en sitä ai­na erik­seen mai­nit­se, tie­dän, et­tä jol­lain on jos­sain ai­van var­mas­ti kur­jem­paa.

Mon­ty Pyt­hon -sket­sis­sä "Four Yorks­hi­re­men" muis­tel­laan men­nei­tä, kuin­ka kur­jaa sil­loin oli­kaan. Yh­den kes­kus­te­luun osal­lis­tu­van lap­suu­des­sa lap­set he­rä­tet­tiin aa­mui­sin jo puo­li tun­tia en­nen kuin he me­ni­vät nuk­ku­maan. Toi­sen per­he asui pik­ku­rui­ses­sa ken­kä­laa­ti­kos­sa ja pääs­täk­seen aa­mui­sin läh­te­mään 24 tun­nin työ­vuo­roon teh­taal­le las­ten piti he­rä­tä puo­lil­ta­öin nuo­le­maan tie­tä teh­taa­seen puh­taak­si. Työ­päi­vän pää­tyt­tyä isä vii­pa­loi lap­set kah­tia lei­pä­veit­sel­lä. Kuu­los­taa ab­sur­dil­ta, mut­ta ei­pä ole­kaan!

Ky­sei­nen sket­si tu­lee usein mie­leen seu­ra­tes­sa­ni verk­ko- tai so­me­kes­kus­te­lu­ja. Jot­ta jol­lain voi ol­la asi­at huo­nom­min, kes­kus­te­lut saa­vut­ta­vat toi­si­naan us­ko­mat­to­mia piir­tei­tä. Joku voi to­si­aan he­rä­tä vie­lä pik­kui­sen ai­kai­sem­min tai asua vie­lä vä­hän pie­nem­min, eh­kä si­nap­pi­tuu­bis­sa tai suo­la­si­rot­ti­mes­sa.

Vaik­ka en sitä ai­na erik­seen mai­nit­se, tie­dän, et­tä jol­lain on jos­sain ai­van var­mas­ti kur­jem­paa. Tie­dän myös, et­tä useim­mat heis­tä, joil­la asi­at ovat kaik­kein huo­noim­min, ei­vät tule kuul­luk­si. He tus­kin osal­lis­tu­vat näi­hin kes­kus­te­lui­hin lai­sin­kaan. Kaik­ki ei­vät edes tie­dä voi­van­sa osal­lis­tua.

Ja se mi­nun asi­a­ni. Oli­sin ha­lun­nut kes­kus­tel­la ros­kaa­mi­ses­ta. Mut­ta sit­ten muis­tin, et­tä en­nen ei eh­dit­ty ros­kaa­maan, ros­kat hau­dat­tiin maa­han tai ei viit­sit­ty va­lit­taa pie­nis­tä. Et­pä ole tain­nut käy­dä In­ti­as­sa, ei siel­lä ku­kaan va­li­ta, vaik­ka ruu­mii­ta ja ros­kia on yl­tym­pä­riin­sä. En to­si­aan ole käy­nyt In­ti­as­sa. Sik­si en sa­no­nut­kaan mi­tään. Mut­ta eh­kä seu­raa­val­la ker­ral­la taas roh­kais­tun.

Huo­paa­ja