Ei, ky­sees­sä ei ole Agat­ha Chris­tien dek­ka­ri, jos­sa Her­cu­le Poi­rot’in har­maa­suo­la­tut ai­vo­so­lut rat­kai­se­vat mys­ti­sen ta­pauk­sen pi­rul­li­sen juo­nen.

Jou­lun seu­tu, jos mikä on pe­rin­tei­den run­sau­den­sar­vi. Ko­ko­nai­suu­teen kuu­luu muun mu­as­sa se, et­tä kink­ku pi­tää ti­la­ta ajois­sa tie­tys­tä pai­kas­ta. Se tiet­ty paik­ka on osa jou­lu­pe­rin­tei­tä. Erää­nä vuon­na ti­laus meni kalk­ki­vii­voil­le. Juu­ri ja juu­ri kalk­ki­vii­van ylit­tä­nee­nä me­nin net­ti­si­vuil­le, täy­tin ti­laus­lo­mak­keen ja sain vies­tin: ti­laa­ma­si tuo­tet­ta ei ole enää saa­ta­vil­la. Apua, sit­ten­kin myö­häs­sä. Jou­lu on pi­lal­la, täs­tä al­kaa uu­si pe­rin­ne.

Suun­ni­tel­ma b: on men­tä­vä Tam­pe­reen kaup­pa­hal­liin sen tie­tyn pai­kan tis­kil­le nä­en­näi­sen huo­let­to­ma­na tie­dus­te­le­maan, et­tä oli­si­ko siel­lä mah­dol­li­ses­ti-ken­ties-eh­kä vie­lä kink­ku­ja jäl­jel­lä. Ei tai­da enää ol­la, sa­noo myy­jä. Sii­hen toi­nen myy­jä, et­tä kat­so­taan, siel­lä saat­taa jo­ku­nen vie­lä ol­la. Täs­sä koh­das­sa toi­vo elää ja sy­dän hak­kaa. Het­ken ku­lut­tua toi­nen myy­jä saa­puu ja ker­too, et­tä oli siel­lä vie­lä yk­si, otat­ko sen? Otin.

Tä­hän as­ti kaik­ki hy­vin, jou­lu voi tul­la.

Mitä täs­tä opim­me? Em­me mi­tään tai eh­kä sit­ten­kin jo­tain: ko­e­ta hoi­taa hom­mat ajois­sa, mer­kit­se teh­tä­vä pa­pe­ri­seen ka­len­te­riin sekä pu­he­li­men ka­len­te­riin. Isol­la teks­til­lä, al­le­vii­vat­tu­na ja ym­py­röi­ty­nä pu­nai­sel­la tus­sil­la. Pa­hit­teek­si ei ole se­kään, et­tä muis­tiin­pa­no on var­mas­ti oi­ke­as­sa koh­das­sa.

Tä­hän as­ti kaik­ki hy­vin, jou­lu voi tul­la. Sitä en­nen kink­ku pi­tää pais­taa. Kuu­den ki­lon kink­ku tar­vit­see oman ai­kan­sa uu­nin ala­ta­sol­la so­pi­vas­sa läm­pö­ti­las­sa. On­nek­si on ole­mas­sa pais­to­mit­ta­ri, joka hel­pot­taa elä­mää ja eri­tyi­ses­ti se hel­pot­taa kin­kun pais­ta­mis­ta. Mis­säs se mit­ta­ri on? Täs­sä laa­ti­kos­sa sen piti ol­la. Ei­pä ole. Kat­so­taan uu­des­taan, ei näy, ei löy­dy. Ou­toa. Sii­nä mit­ta­ri oli vii­me vuon­na­kin. Et­sin­tä ei tuo­ta tu­los­ta. Äk­kiä lä­hi­kaup­paan, siel­tä uu­si mit­ta­ri, mit­ta­ri kink­kuun, kink­ku uu­niin.

Sil­loin ti­lan­ne hi­poi­si täy­del­li­syyt­tä.

Ta­pa­na on kyp­sen­tää kink­ku sen jäl­keen, kun kaik­ki laa­ti­kot ovat il­lal­la val­mii­ta. Kink­ku pää­see uu­niin lop­puil­las­ta ja saa pais­tua yön tun­tei­na. Sii­nä on oma tun­nel­man­sa, kun tu­tut vuo­de­na­jan tuok­sut le­vit­täy­ty­vät keit­ti­ös­tä muu­al­le asun­toon. Jos vie­lä ul­ko­na sat­tui­si ole­maan pik­ku pak­ka­nen ja ke­veä lu­mi­sa­de, sil­loin ti­lan­ne hi­poi­si täy­del­li­syyt­tä.

Aat­to­aa­mu­na kink­ku on val­mis. Uu­ni pois pääl­tä, kink­ku jää vie­lä to­vik­si uu­nin las­keu­tu­vaan läm­pöön. Kun aa­mu­kah­vi on juo­tu, nos­tan kin­kun keit­ti­ön pöy­däl­le ja otan pais­to­mit­ta­rin va­ro­vas­ti ir­ti. Puh­dis­tan mit­ta­rin ja avaan keit­ti­ön laa­ti­kon ja ase­tan uu­den mit­ta­rin laa­tik­koon, ja to­si­aan, sen ka­dok­sis­sa ol­leen van­han pais­to­mit­ta­rin vie­reen. Mitä? Sii­nä se on ol­lut koko ajan. Ei täs­sä mi­tään sa­la­po­lii­sia oli­si­kaan tar­vit­tu, ai­no­as­taan huo­lel­li­sem­mat sil­mät.

No, kyl­lä­hän ta­lou­des­sa pi­tää vä­hin­tään kak­si pais­to­mit­ta­ria ol­la.