Sirkku Somero
Korkki muovimeressä
Kolumni
Nyt paukuttelen henkseleitä oikein kunnolla: olen ryhdistäytynyt ja lajitellut muovijätteeni reilun kuukauden verran. Kovasti aioin jo pitkään tätä ennen, mutta suurin este oli laiskuus miettiä jätekaappini sisustus uusiksi.
Lasit ja metallit olen toimittanut jatkojalostukseen jo kymmeniä vuosia. Patterit lähtevät samoin helposti keräyspaikalle.
Lähtölaukaus kartonkikeräykselle oli, kun lapseni olivat vuorollaan kouluruokailun jälkeen maitopurkkeja rutistelemassa. Heidän kauttaan tuli vahva viesti siitä, että lajittelu on jokapäivää, eikä lainkaan vaikeaa. Huuhtaisen maitopurkit kuivumaan tiskikaappiin, ja seuraavana päivänä pakkaan ne sisäkkäin.
Mutta se muovijäte. On ällistyttävää, kuinka paljon sitä syntyy. Sekajäteroskikseni on yhtä iso kuin muovijäteastia, ja ne täyttyvät samaa tahtia. Viinirypäleiden, lihan ja kanan myyntirasiat vievät ison tilan, vaikka niitä kuinka sovittelee sisäkkäin.
Ruoveden ekopisteelle on voinut viedä kotitalouden muovipakkaukset viime vuoden syyskuusta lähtien. Ringin aluepäällikkö Harri Patana laskee, että nykyisellä vauhdilla vuoden keräysmäärä on asukasta kohti 1,8 kiloa.
Minun astiani sisältö ei rajoitu vain tähän, sillä asun Orivedellä, jossa alkoi kesäkuussa ainoana kuntana koko maassa muovinkeräyskokeilu. Siihen huolitaan myös muut muoviesineet kuin pakkaukset, sillä ainoastaan sähkölaitteita ja rakennusjätettä ei oteta. Pilotti jatkuu ensi vuoden loppuun.
Poikkean jäteasemalla heittämässä muovia sisältävän pussin hiukan harvemmin kuin kerran viikossa. Säiliön luona käy vilske, joten minua kiinnostaa, miten keräys on lähtenyt käyntiin.
Pirkanmaan Jätehuollon asiakkuuspäällikkö Virpi Oksala kertoo määrien ylittäneen odotukset. Jos tahti jatkuu samanlaisena, muovia kertyy noin kymmenen kiloa henkilöä kohden vuodessa.
Tuntuuko kymmenen kiloa pieneltä vai suurelta määrältä, ja onko kyse merkittävyydeltään vain muovimeressä kelluvasta korkista?
Minusta kukaan ei voi tehdä enempää kuin oman osuutensa – mutta ei myöskään vähempää. Haluan tietää, että tein parhaani. Urheilutermein sanottuna: katsotaan, mihin se riittää.
Paras ekoteko tehdään edelleen ostohetkellä – tai oikeastaan ostamatta jättämisen hetkellä. Olen vaatimattomaan kulutukseen tottuneiden sota-ajan vanhempien lapsi ja kirppisfriikki, joten ostoskorini on maltillinen, eikä jääkaappiin jää ruuantähteitä homehtumaan.
Muovisesta edistysaskeleestani huolimatta minulla riittää petrattavaa. Sekajätteideni seassa muhivat biojätteet, sillä sen keräysmahdollisuutta minulla ei ole.
Vaikka jos ihan totta puhutaan, niin voisinhan hankkia oman kompostorin. Suurin este tälle on se monelle muullekin vanha tuttu, laiskuus.
Tuntuuko kymmenen kiloa pieneltä vai suurelta määrältä?
Suurin este oli laiskuus miettiä jätekaappini sisustus uusiksi.