Kir­ja on mai­nio esi­ne, jo­hon on help­po tart­tua. Kir­jaa on kä­te­vä kul­jet­taa mu­ka­na, sii­hen voi tur­vau­tua ai­na kun ha­lu­aa. Kir­jo­ja on myös help­po hank­kia. Jos ei ha­lua täyt­tää omaa hyl­ly­ään kir­joil­la, nii­tä voi lai­na­ta kir­jas­tos­ta. Edes­men­nyt elo­ku­va­mies Pe­ter von Bagh on to­den­nut kir­jas­saan Muis­te­ja, et­tä kir­jas­to on ih­mi­sen pa­ras ys­tä­vä. Tie­dän tä­män sik­si, et­tä lai­na­sin hä­nen kir­jan­sa Tam­pe­reen pää­kir­jas­to Met­sos­ta. Mo­net ovat sa­no­neet myös, et­tä kun hyvä kir­ja lop­puu, tun­tuu sil­tä kuin oli­si me­net­tä­nyt hy­vän ys­tä­vän.

Tuos­sa on var­maan ol­lut leik­kaus­koh­ta.

Ää­ni­kir­jan lu­ki­ja an­taa kir­jal­le ää­nen. Ää­ni­kir­jan myö­tä on il­maan­tu­nut uu­si am­mat­ti: kor­jaus­kuun­te­li­ja. Kun kir­ja on lu­et­tu nau­hal­le, käy­tän­nös­sä bi­teik­si tie­to­ko­neen muis­tiin, ää­ni­tie­dos­to toi­mi­te­taan kor­jaus­kuun­te­li­jal­le. Hän kuun­te­lee ää­ni­kir­jan ja sa­maan ai­kaan käy kir­jaa läpi. Jos kor­jaus­kuun­te­li­ja huo­maa lu­ku­vir­hei­tä, hän kir­jaa ne ylös. Ope­raa­ti­on jäl­keen kir­jan lu­ki­ja paik­kaa teks­tin vir­heel­li­set koh­dat. Ää­ni­kir­jan kuun­te­le­mi­nen on mai­nio tapa tu­tus­tua kir­jal­li­suu­teen. Jot­kut ovat sitä miel­tä, et­tä kuun­te­le­mi­nen ei vas­taa lu­ke­mis­ta, mut­ta ei se hait­taa. En­nen kir­ja­pai­non kek­si­mis­tä ta­ri­nan­ker­to­jat kou­kut­ti­vat nuo­ti­on ää­res­sä lu­mou­tu­neet kuu­li­jan­sa. Olen ko­keil­lut kuun­nel­la ää­ni­kir­jo­ja, mut­ta huo­nol­la me­nes­tyk­sel­lä. Kiin­ni­tin lii­kaa huo­mi­o­ta lu­ki­jan lu­ku­tek­niik­kaan ja sii­hen, et­tä kas, tuos­sa on var­maan ol­lut leik­kaus­koh­ta; lu­ki­jan ää­nen­sä­vy muut­tuu ai­van sel­väs­ti.

Sam­mon mu­ru­set le­vi­si­vät ym­pä­ri maa­ta.

Tie­to­kir­jai­li­ja Rai­mo Jus­si­lal­la on jän­nit­tä­vä aja­tus. Hä­nen tul­kin­tan­sa mu­kaan sep­pä Il­ma­ri­sen ta­ko­ma ih­me­lai­te Sam­po on kä­sin ko­pi­oi­tu kir­ja ja sitä kan­nat­te­le­va pat­sas­mai­nen lu­ku­te­li­ne. Ka­le­va­lan alus­sa mai­ni­taan, et­tä ”Sam­mos­ta ei puut­tu­nut sa­no­ja” ja et­tä Sam­poa vä­sä­tään ”oh­ran pie­nes­tä jy­vä­ses­tä ja ke­sä­uu­hen un­tu­vas­ta”. Lu­ku­tai­dot­to­man sil­mis­sä kir­jai­met näyt­ti­vät jy­vil­tä ja un­tu­va liit­tyy sii­hen, kun mus­te kui­va­taan. Mi­ka­el Ag­ri­co­la taas kir­joit­taa, et­tä ”Väi­nä­möi­nen vir­ret ta­koi”, jol­loin voi aja­tel­la, et­tä ta­ko­mi­nen viit­taa kir­jan pai­na­mi­seen. Jän­nit­tä­vien vai­hei­den jäl­keen Sam­po sär­kyy ryös­tö­ret­ken tii­mel­lyk­ses­sä pie­nik­si pa­la­sik­si. Täs­tä Väi­nä­möi­nen ei ol­lut lain­kaan pa­hoil­laan, sil­lä näin Sam­mon mu­ru­set le­vi­si­vät ym­pä­ri maa­ta. Täs­sä ko­ros­tuu kir­jal­li­suu­den mer­ki­tys: tie­to le­vi­ää ja sitä ja­e­taan kaik­ki­al­le. Uu­den­lai­nen tie­to­yh­teis­kun­ta on si­ten syn­ty­nyt.

Lu­ke­va ih­mi­nen on kau­nis näky.

Lu­ke­mi­nen on uu­del­leen kir­joit­ta­mis­ta, muis­tut­taa kir­jai­li­ja Ol­li Ja­lo­nen. Se on omien ku­vien luo­mis­ta mie­len val­ko­kan­kaal­le. Kir­ja tar­jo­aa lu­ki­jal­le mah­dol­li­suu­den mo­nen­lai­seen koh­taa­mi­seen, sil­lä kir­jan avul­la lu­ki­ja voi koh­da­ta myös it­sen­sä. Opim­me jo­tain it­ses­täm­me, kun vie­täm­me ai­kaa yh­des­sä kir­jan kans­sa. Lu­ke­va ih­mi­nen on kau­nis näky.