Vaih­dan vie­lä ker­ran pie­nem­mäl­le vaih­teel­le ja puus­ku­tan mä­keä ylös. Olen läh­te­nyt ke­vään en­sim­mäi­sel­le pyö­rä­len­kil­le ja huo­maan sen pait­si hen­gi­tyk­ses­sä­ni myös rei­sis­sä­ni. Tui­jo­tan ky­pä­rän li­pan al­ta vain suo­raan eteen ja pu­hi­sen, kes­ki­tän aja­tuk­se­ni sii­hen, mik­si pol­jen juu­ri täl­lä rei­til­lä.

Ruo­ve­si oli mi­nul­le jos­sain mää­rin tut­tu jo vuo­sien ajan en­nen tän­ne muut­to­a­ni, en­kä tuol­loin aa­vis­ta­nut, et­tä jos­kus asui­sin ky­läl­lä. Niin vain kävi, kun uu­den työn pe­räs­sä tu­lin, ja löy­sin mu­ka­van ko­din tääl­tä ava­rien mai­se­mien ää­rel­tä. Ihan­ko oi­ke­as­ti tyk­käät asua tääl­lä, ky­se­le­vät kau­pun­ki­lai­set ys­tä­vä­ni käy­des­sään luo­na­ni. Kyl­lä, ihan oi­ke­as­ti, vaik­ka kau­pun­ki­lais­tyt­tö syn­ty­jä­ni olen­kin.

Tai­pa­lee­nau­kea hur­maa mi­nut ke­väi­sin lin­tu­la­jeil­laan, joi­ta kaik­kia en edes tun­nis­ta. Itä­suo­ma­lai­se­na jär­ven lä­hei­syys on mi­nul­le hen­ki­rei­kä. Vaik­ka se ke­säl­lä pil­kot­taa vain hie­man koi­vu­jen vä­lis­tä, mi­nul­le riit­tää tie­to sii­tä, et­tä iso ve­sis­tö on ly­hy­en kä­ve­ly­mat­kan pääs­sä. Ik­ku­nois­ta­ni näen ran­ta­koi­vik­koon ra­joit­tu­van pel­to­au­ke­an ja kiin­nos­tu­nee­na seu­raan, mitä vil­jaa lä­hi­pel­lol­le ku­na­kin vuon­na kyl­ve­tään. Ah­dis­taa pelk­kä aja­tus sii­tä, et­tä ulos vil­kais­tes­sa­ni nä­ki­sin tuon kai­ken si­jaan vas­ta­päi­sen ker­ros­ta­lon ja ylet­tyi­sin par­vek­keel­ta­ni kät­te­le­mään siel­lä asu­via.

Kau­tun­har­jun ja lä­hi­a­lu­ei­den kan­gas­met­sis­tä on su­keu­tu­nut rau­hoit­ta­via lenk­ki­maas­to­ja. Kot­vi­on­nie­men ran­nas­sa on etäi­nen kai­ku mö­kil­tä Ke­ri­mä­el­tä. Jo­tain niin tut­tua, mut­ta kui­ten­kin oman­lais­taan. Ko­ti­seu­dul­la­ni ei­vät te­pas­tel­leet tö­räy­tel­len ter­veh­ti­vät fa­saa­nit, jot­ka oli­vat mi­nul­le uu­si tut­ta­vuus – myös lau­ta­sel­la.

Kuin­ka­han mo­nen­nen mäen se­lä­tin?

Pie­nes­sä kir­kon­ky­läs­sä on tär­kei­tä pe­rus­pal­ve­lui­ta ly­hy­en reip­pai­lu­mat­kan pääs­sä ja niin toi­voi­sin ole­van jat­kos­sa­kin. Kir­jas­ton oma­toi­mi­ai­ka on oi­va uu­dis­tus. Kas­voil­taan tu­tut yrit­tä­jät näyt­tä­vät kan­nus­ta­van toi­si­aan käyt­tä­mäl­lä tois­ten­sa pal­ve­lui­ta, mikä an­taa ku­van ar­vok­kaas­ta yh­tei­söl­li­syy­des­tä.

Tääl­lä on help­po tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin, kun­han vain it­se on ak­tii­vi­nen ja avaa suun­sa. Ran­ta­rai­til­la tun­te­mat­to­mat­kin ter­veh­ti­vät ja ne­li­jal­kai­sis­ta vas­taan­tu­li­jois­ta on help­po aloit­taa ju­tus­te­lu. Olen ko­tiu­tu­nut Ruo­ve­del­le niin hy­vin, et­tä uho­an läh­te­vä­ni ko­dis­ta­ni vain pal­ve­lu­ta­loon tai ta­kai­sin Sa­von­lin­naan.

Nou­sen pyö­rän se­läs­tä ta­saa­maan hen­gi­tys­tä­ni ja hörp­pää­mään vet­tä. Kuin­ka­han mo­nen­nen mäen se­lä­tin? Pa­rin koh­dal­la olen luo­vut­ta­nut ja ta­lut­ta­nut, jot­ta olen saa­nut ve­det­tyä kun­nol­la hen­keä. Vaik­ka olin tut­ki­nut maas­to­kar­tan kor­keus­käy­riä etu­kä­teen, ylä­mä­kien mää­rä yl­lät­ti mi­nut.

Kuka len­kil­le läh­tee, se len­kin kes­tä­köön, tuu­maan ja nou­sen taas sa­tu­laan. Jat­kan tu­tus­tu­mis­ta uu­siin mai­se­miin, joi­den ta­kia läh­din kak­si­pyö­räi­sel­lä rat­sul­la­ni liik­keel­le.

Jos kai­paat il­mais­ta kun­to­tes­tiä, tar­tu sar­viin ja pol­kai­se Paar­lam­min­tiel­le. Ke­säl­lä Pe­rä­kun­nan mu­se­o­tie on kuu­lem­ma eri­tyi­sen nät­ti.

Ruo­ve­del­lä asu­va pöy­tä­laa­tik­koon kir­joit­ta­ja