Iät ajat on ver­rat­tu maa­lais- ja kau­pun­ki­lai­se­lä­mää. Suu­rin ero lie­nee edel­leen se, et­tä maal­la ei tar­vit­se tui­jot­taa kel­loa niin usein kuin kau­pun­gis­sa, elä­mä ei yleen­sä ole mi­nuu­tis­ta kiin­ni. Maal­la voi nos­taa kat­seen mai­se­maan ja mie­li tyyn­tyy. Läs­nä on mo­ni­ais­ti­nen ko­ke­mus. Sil­mät ja kor­vat her­kis­ty­vät ot­ta­maan vas­taan luon­non il­mi­öi­tä, huo­maa­maan pie­ni­ä­kin ra­sah­duk­sia ja tirs­ku­tuk­sia ja vä­lil­lä täyt­tä hil­jai­suut­ta. Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Mikä kum­ma mei­hin me­nee kuin vim­man vie­mä­nä kau­pun­gis­sa ja jo läh­ties­säm­me sin­ne? Kii­re tart­tuu pu­se­roon, ja hi­tu­sen­kin hi­das edel­lä aja­va tai suo­ja­tien ylit­tä­jä on ma­te­li­ja, lön­tys­te­li­jä, tien­tuk­ko. ”Ota ihan rau­hal­li­ses­ti. Muis­ta, et­tä ei ole mi­hin­kään kii­re.” Neu­vo on ai­van tot­ta mut­tei au­ta. Är­syt­tää, kun juu­ri minä jou­dun pu­nai­siin va­loi­hin, kos­ka edel­lä aja­va ei mil­lään pääs­syt liik­keel­le. Jo­han ra­tin ta­ka­na nou­see aja­tus: ”Vaih­de­kep­pi­kö on hu­kas­sa, vai tont­ti­a­ko olet os­ta­mas­sa?” – Ai­van tur­haa är­jyi­lyä mut­ta är­jyt­tää sil­ti.

Kii­re on toki ai­van to­del­lis­ta, kun pi­tää eh­tiä, kos­ka edel­li­ses­sä pai­kas­sa meni ole­tet­tua pi­tem­pään. Siis ym­mär­ret­tä­vää.

Maa­seu­dul­la vää­jää­mät­tä al­tis­tuu rau­hal­li­siin het­kiin.

Kes­kus­te­lu­pals­tal­ta sat­tui sil­mii­ni kom­ment­ti sii­tä, mi­ten hi­taat ih­mi­set ovat är­syt­tä­viä. Tun­ne on var­maan mo­nel­le ai­na­kin het­kel­li­ses­ti tut­tu. Kun­kin hi­tau­del­le on kui­ten­kin syyn­sä. Mil­loin se on hei­ken­ty­nyt kun­to, mil­loin har­kin­taa vaa­ti­va kes­kit­ty­mi­nen, mil­loin tur­val­li­nen ja tut­tu olo­ti­la.

Toi­min­ta­no­peu­tem­me on yk­si­löl­lis­tä, ja yleen­sä par­hai­ten su­juu, kun pa­ri­na on yh­tä hi­das tai yh­tä no­pea. Sil­loin ei pi­täi­si tul­la sa­no­mis­ta. Kun mie­lem­me kiu­kut­te­lee jon­kun hi­tau­des­ta, lop­pu­jen lo­puk­si kyse on sii­tä, et­tä mei­dän on vai­kea aset­tua toi­sen olo­ti­laan tai tun­tea toi­sen­lais­ta tem­pe­ra­ment­tia tai edes yrit­tää ym­mär­tää sitä.

On toki ti­lan­tei­ta, jois­ta tai­taa ol­la jopa lu­val­lis­ta är­syyn­tyä ja joi­ta voi ol­la mah­do­ton­ta tyy­nes­ti su­lat­taa. Yh­den niis­tä ai­heut­taa kii­laa­ja. Hä­net nä­kee lii­ken­tees­sä, kau­pan kas­sa­jo­nos­sa, hu­vi­puis­tos­sa. Ei­pä juu­ri tai­da ol­la ti­lan­net­ta, jo­hon ei yk­si oma­val­tai­nen mah­tui­si. Ei­kä mi­kään tun­nu aut­ta­van, kii­laa­ja kyl­lä löy­tää tien­sä tois­ten eteen.

On het­kiä, joi­ta ei voi tyy­nes­ti su­lat­taa.

Kii­laa­mi­nen on huo­noa käy­tös­tä. Syy­nä­kö ko­toa saa­tu mal­li ja pe­rit­ty tapa vai ole­tus omas­ta yl­häi­syy­des­tä? Moi­ses­ta mouk­ka­mai­suu­des­ta voi ja kan­nat­taa kui­ten­kin huo­maut­taa, mut­ta pa­ras lää­ke sii­nä­kin on it­se asi­as­sa koh­te­li­as ky­sy­mys. Se osoit­taa tö­pek­si­mi­sen pal­jaim­min: ”An­teek­si, mut­ta tu­lit­ko­han huo­man­neek­si, et­tä olit jo­nos­sa ta­ka­na­ni?” Har­va vas­taa huo­man­neen­sa, mut­ta si­säl­lään jo­kai­nen kii­la­ri sen kyl­lä tie­tää.

Val­mis maa­il­ma­ko? Maa­il­ma on kyl­lä muu­ten val­mis, mut­ta me po­loi­set sitä ai­na sot­kem­me isom­min tai pie­nem­min. Ra­ken­net­ta­vaa riit­tää. Vaik­ka val­mis­ta ei tu­le­kaan, vaa­ti­vat niin isoi­set huo­neis­saan kuin me ta­val­li­set tal­laa­jat omal­la kyn­nys­ra­pul­lam­me myös hi­tai­ta, kii­reet­tö­miä het­kiä py­säh­ty­äk­sem­me har­kit­se­maan, mitä oli­si jär­ke­vin­tä teh­dä.

Jo­kai­nen on jos­kus vas­tuun pai­kas­sa. Kii­reel­lä ja ho­su­mi­sel­la ei saa­da kuin här­nät­tyä am­pi­ais­ta­kin kiuk­kui­sem­pia ih­mi­siä. Niin­pä – het­kek­si kat­se maa­lais­mai­se­maan ja rau­hoit­tu­mis­ta.