Muu­ta­ma päi­vä sit­ten is­tuin ys­tä­vä­ni kans­sa kah­vi­las­sa kaup­pa­liik­keen ku­pees­sa, kun iä­käs mies tuli sel­kä kou­kus­sa iso­ja kaup­pa­kas­se­ja kan­ta­en luok­sem­me ja ky­syi, voi­si­ko hän jät­tää kas­sin­sa het­kek­si sii­hen, kos­ka pi­tää ha­kea jo­ta­kin li­sää. Asia kävi hy­vin, sil­lä em­me ol­leet het­keen pois­tu­mas­sa.

Luot­ta­mus on ta­val­laan avoin so­pi­mus. Suo­ma­lai­sil­le ai­ka ta­val­li­ses­ti sa­nan­sa pi­tä­mi­nen on sel­vää, vaik­ka meil­le on sii­tä jos­kus jopa vä­hin­tään hy­mäh­del­ty. Olem­me toki it­se­kin luo­neet vit­siä sii­tä, mi­ten EU-di­rek­tii­vin mu­kaan mei­dän kaup­po­jem­me kur­kut ovat kau­nii­ta ja kaa­re­via, vaik­ka jos­sa­kin muu­al­la ei mie­les­täm­me vä­li­te­tä so­pi­muk­ses­ta tuon tai­vaal­lis­ta ja kau­pan laa­rit ovat täyn­nä vaik­ka mil­lai­sia kur­kun käp­py­röi­tä.

Jos meil­lä on ta­paa­mi­nen tie­tyl­lä kel­lon­lyö­mäl­lä ja myö­häs­tym­me vii­si mi­nuut­tia, mikä an­teek­si­pyyn­tö­jen tois­te­lu sii­tä­kin syn­tyy. Odot­te­li­ja to­sin ei ole het­ke­ä­kään us­ko­nut, et­tei toi­nen tu­li­si. On­han ta­paa­mi­nen so­vit­tu.

Luot­ta­mus on ai­na kah­den­suun­tais­ta.

Luot­ta­mus on hy­vin ar­ki­nen il­miö. Se syn­tyy joka päi­vä pie­nis­tä ja jos­kus suu­rem­mis­ta asi­ois­ta. Näin sii­tä tu­lee it­ses­tään­sel­vyys. Sik­si meil­le on vie­ras­ta kat­sel­la neu­vot­te­lui­ta, jois­sa mie­les­täm­me jo so­vit­tu ei ihan vie­lä ole­kaan so­vit­tu. Epä­luot­ta­mus vie toi­min­nas­ta mie­lek­kyyt­tä, ja li­pe­ä­mi­nen voi sel­väs­ti hei­ken­tää mo­ti­vaa­ti­o­ta. Yh­des­sä te­ke­mi­nen­kin on in­nos­ta­vin­ta sil­loin, kun voim­me vank­ku­mat­to­mas­ti luot­taa sii­hen, et­tä so­vit­tu pi­tää. Jos muu­tos tu­lee, avoi­muus sii­nä­kin on eh­do­ton­ta. Uu­ti­set luot­ta­muk­sen vää­rin­käy­tös­tä vih­lai­se­vat.

Luot­ta­mus on ai­na kah­den­suun­tais­ta. Se syn­nyt­tää yk­seyt­tä, joka on so­pui­san elä­män vält­tä­mät­tö­myys. Luot­ta­muk­sel­li­nen suh­de vaa­tii mo­lem­pien tai kaik­kien osa­puo­lien avoi­muut­ta. Jot­ta olem­me luot­ta­muk­sen ar­voi­sia, mei­dän on en­sin luo­tet­ta­va it­seem­me ja ol­ta­va si­ten avoi­mia: mitä ar­vos­tan, mitä en ar­vos­ta; mi­hin py­rin, mi­hin en pyri; min­kä hy­väk­syn, mitä en hy­väk­sy.

Mat­koil­la sa­tun­nai­nen­kin tut­tu, joka suo­ma­lai­sek­si osoit­tau­tuu, he­rät­tää luot­ta­muk­sem­me. Jos vie­lä ol­laan sa­mal­ta paik­ka­kun­nal­ta tai edes sa­mas­ta maa­kun­nas­ta, olem­me jo liki su­ku­lai­sia. Näin ko­ti­paik­kai­suus­kin nou­see olen­nai­sek­si, kun hah­mo­tam­me luot­ta­mus­ta. Ei­hän oi­kein tai edes lä­hes tut­tua voi pet­tää. Kas­vot me­ne­tet­täi­siin iki­a­joik­si.

Avoi­muus, jopa kat­se­kon­tak­ti ovat pie­niä ar­jen te­ko­ja.

Kes­ki­näis­tä luot­ta­mus­ta voim­me vah­vis­taa mo­nel­la ta­val­la. Jos­kus kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä ”ei­hän se kat­so­nut edes sil­miin”. Avoi­muus, jopa kat­se­kon­tak­ti ovat pie­niä ar­jen te­ko­ja. Olem­me ai­ka tark­ko­ja ha­vain­noi­maan toi­sia. Toki päät­te­lem­me myös pie­leen, mut­ta us­kon­pa, et­tä pääl­li­sin puo­lin jo­hon­kin sel­kä­ran­kaan tal­len­tu­nut ha­vain­noin­ti­ky­kym­me on useim­mi­ten pet­tä­mä­tön. Sik­si luot­ta­muk­sen ra­ken­tu­mi­seen ei­vät pel­kät kuu­lo­pu­heet ja pi­ka­vies­tit oi­kein rii­tä vaan mei­dän on ol­ta­va te­ke­mi­sis­sä myös ai­dos­ti. On­han meil­lä sitä var­ten sil­mät ja kor­vat.

Pie­nes­sä luo­tet­ta­va on suu­res­sa­kin luo­tet­ta­va. Luo­te­taan niin.