Pie­ne­nä poi­ka­na häm­mäs­te­lin ai­na, kun ai­kui­set ih­mi­set huo­kai­li­vat heti jou­lun jäl­keen, et­tä on­nek­si se on taas pa­rem­mal­la puo­lel­la.

Mitä ih­met­tä!? Ei­kö ai­kui­sil­la ole­kaan jou­lu­miel­tä?

Koko vuo­den pa­ras juh­la ja sii­tä ha­lut­tiin pääs­tä vain eroon?

Lap­se­na en kek­si­nyt noin kum­mal­li­seen kom­ment­tiin mi­tään jär­ke­vää syy­tä, mut­ta jo tei­ni-ikäi­se­nä aloin hei­tä ym­mär­tää. Ei­hän kink­ku­kaan it­ses­tään pöy­däl­le kä­vel­lyt.

Ei­vät­kä muut­kaan her­kut. It­se asi­as­sa pa­nin no­pe­as­ti mer­kil­le, et­tä syö­mi­siin, lah­joi­hin ja mui­hin val­mis­te­lui­hin piti va­ra­ta ai­kaa viik­ko­tol­kul­la.

Jou­lu­miel­tä oli­kin on­nek­si yl­lin kyl­lin, mut­ta val­mis­tau­tu­mi­nen vain oli fyy­si­ses­ti ja vä­lil­lä hen­ki­ses­ti­kin ras­kas­ta.

Pik­ku­poi­ka­na häm­mäs­te­lin myös sitä, kun ai­kui­set ei­vät saa­neet kuin pari lah­jaa ja is­tui­vat sil­ti ihan tyy­ty­väi­se­nä. Tie­tys­ti kä­vin loh­dut­ta­mas­sa hei­tä asi­as­ta, mut­ta he sa­noi­vat­kin vaan lem­pe­äs­ti hy­myil­len, et­tei­vät oi­ke­as­ti mi­tään oli­si tar­vin­neet­kaan.

Ei tar­vit­se muka jou­lu­lah­jo­ja?! Sitä piti taas kau­an is­tua ja miet­tiä. On­ko se oi­ke­as­ti mah­dol­lis­ta, et­tei muka edes ha­lua lah­jo­ja. Ei­kö sil­loin jo ole jou­lu­mie­li pi­lal­la?

Van­hem­pa­na sen­kin sit­ten ym­mär­sin. Ei sitä oi­ke­as­ti lah­jo­ja enää kai­paa­kaan.

Jou­lu on las­ten juh­la. Hei­dän rie­mun­sa an­taa van­hem­mil­le jou­lu­mie­len.

On­han se kiva saa­da ai­kui­se­na­kin jo­tain yl­lät­tä­vän kek­se­li­äs­tä lah­jak­si, mut­ta ylei­ses­ti ot­ta­en kaik­ki tar­peel­li­nen on jo ole­mas­sa. Ja vä­hän enem­män­kin.

Lap­se­na jou­lu­miel­tä on ai­na so­pi­vas­ti. Sitä ker­tyy au­to­maat­ti­ses­ti koko syk­syn ajan.

Van­hem­mal­le ih­mi­sel­le se tun­tuu vä­lil­lä ole­van pik­kui­sen ha­ku­sas­sa.

Yh­te­nä jou­lu­na vai­mon kans­sa veim­me ta­pam­me mu­kaan kynt­ti­löi­tä hau­dal­le.

Ei ol­lut juu­ri ol­len­kaan lun­ta ja koko päi­vän oli tuul­lut hy­vin voi­mak­kaas­ti. Sen vuok­si me­nim­me vas­ta myö­hään aat­toil­ta­na, kun puus­kat hie­man rau­hoit­tui­vat. Sy­ty­tet­ty­äm­me omat kynt­ti­lät huo­ma­sim­me, et­tä mo­nil­la hau­ta­ki­vil­lä tuu­li oli kaa­ta­nut ja sam­mut­ta­nut päi­vän ai­ka­na sy­ty­tet­ty­jä kynt­ti­löi­tä.

Se tun­tui niin vää­räl­tä, ja mat­kal­la hau­taus­maan läpi ko­tiin päin sy­ty­tim­me ison jou­kon kynt­ti­löi­tä uu­des­taan. Moni oli hau­ta­ki­ven­sä ai­noa kynt­ti­lä. Oli niin hie­noa kat­soa lo­pul­ta taak­seen, kun mel­kein kaik­kien ki­vien edes­sä oli va­lo­pilk­ku­ja.

Jäl­keen­päin asi­as­ta ju­tel­les­sam­me huo­ma­sim­me, et­tä sii­tä saim­me lah­jak­si ison pa­ke­til­li­sen ihan uu­den­lais­ta jou­lu­miel­tä.

Pik­ku­poi­ka­na
häm­mäs­te­lin myös sitä, kun ai­kui­set ei­vät saa­neet kuin pari lah­jaa ja
is­tui­vat sil­ti ihan tyy­ty­väi­se­nä.

Val­mis­tau­tu­mi­nen vain oli fyy­si­ses­ti ja vä­lil­lä hen­ki­ses­ti­kin ras­kas­ta.