Niin­hän se meni. Kes­ti pari mi­nuut­tia ja me van­hem­mat jo mie­tim­me, et­tä älä Jari Sink­ko­nen nyt jat­ka täl­lä tiel­lä, et­tei tar­vi­ta ne­nä­lii­no­ja.

Kyl­lä si­nä­kin nie­les­ke­lit siel­lä lu­en­nol­la, kun pu­hut­tiin tuo­rees­ta isäs­tä, joka ajaa kol­me­a­kymp­piä vau­van ol­les­sa au­tos­sa en­si ker­taa. Tun­nus­ta pois vain.

Hie­man kau­hun­se­kai­sin tun­nel­min tas­sut­te­lin Lau­rin­sa­liin kes­ki­viik­koil­ta­na. Olo oli vä­hän, kuin tuo­mi­ol­le oli­si me­nos­sa. Olen­ko huo­no äi­ti?

Riit­tä­vän hyvä van­hem­muus kui­ten­kin pe­las­ti heti en­si met­reil­lä. Mi­nul­ta to­sin on it­sel­lä kes­tä­nyt val­ta­van kau­an ym­mär­tää, mitä riit­tä­vän hyvä tar­koit­taa. Mi­ten voin ol­la riit­tä­vän hyvä ja teh­dä sil­ti vää­rin asi­oi­ta? Lie­nee­kö se ih­mi­se­nä ole­mi­sen hie­nous ja vai­keus juu­ri sii­nä. Sink­ko­nen va­kuut­ti riit­tä­vän hy­vän tar­koit­ta­van koko pa­ket­tia.

Pie­nen vih­lai­sun koin kyl­lä hy­vin­kin no­pe­as­ti lu­en­non alus­sa, kun Sink­ko­nen moit­tii mei­dän van­hem­pien kän­ny­kän käyt­töä.

– Mitä helk­ka­ria hän siel­tä mei­naa löy­tä­vän­sä, pu­hi­si Sink­ko­nen, mut­ta vas­ta­si ken­ties it­se myö­hem­min omil­la Yo­u­Tu­be seik­kai­luil­laan. Toki käy myös lu­en­non mit­taan il­mi, et­tä hä­nes­tä on iha­naa, ja kuu­luu­kin ol­la, kun lap­set ovat jo ajat sit­ten len­tä­neet pe­säs­tä, jo­ten juu­tu­pet­ta­mi­sel­le on hy­väl­lä omal­la tun­nol­la ai­kaa.

Yri­tän pääs­tä tie­toi­seen kän­ny­köin­tiin, ja luo­da kän­ny­kät­tö­miä het­kiä, mut­ta sit­ten saa­tan lu­kea nenä kiin­ni kir­jas­sa tai leh­des­sä ja taas lap­set mel­las­ta­vat aa­mi­ais­pöy­däs­sä.

En vä­hät­te­le ol­len­kaan di­gi­lait­tei­den kou­kut­ta­vuu­den on­gel­mia. Ne ovat to­del­li­sia tä­män päi­vän haas­tei­ta, joi­ta vas­taan tais­te­len jak­sa­mi­sen ra­jois­sa. Eh­kä py­rin­kin jat­kos­sa tie­toi­ses­ti lap­si­het­kiin, en­kä mie­ti lait­tei­ta.

On val­ta­van viih­dyt­tä­vää kuun­nel­la tai­ta­vaa pu­hu­jaa, joka la­te­lee tiuk­kaa asi­aa mut­ta ker­too sen kai­ken ta­ri­noi­na. Jari Sink­ko­nen lä­hes ru­pat­te­li viih­dyt­tä­väs­ti van­hem­muu­des­ta ja hy­vän lap­suu­den pa­li­kois­ta.

Ru­pat­te­lu on hä­nen mie­les­tään eri­no­mai­nen suo­men­kie­len sana ja asia. En ole iki­nä miet­ti­nyt, mikä ero on ru­pat­te­lul­la ja kes­kus­te­lul­la, mut­ta jäin poh­ti­maan, et­tä ken­ties ru­pat­te­lus­sa kuun­nel­laan enem­män kuin jäl­kim­mäi­ses­sä. Sink­ko­nen ko­ros­ti juu­ri­kin las­ten kuun­te­lun tär­keyt­tä. Siis sitä et­tä me van­hem­mat kuun­te­lem­me, mitä pie­nel­lä on mie­les­sä.

Mie­lee­ni on jää­nyt lu­ke­ma­ni Sink­ko­sen haas­tat­te­lun, jos­sa hän pu­hi­si, et­tä las­ten kuu­luu teh­dä ai­kui­sen nä­kö­kul­mas­ta jär­jet­tö­miä jut­tu­ja, ja juos­ta ne­nät rääs­sä pu­si­kois­sa, ku­ten hän lu­en­nol­la­kin sa­noi.

Hur­raan mie­les­sä­ni ai­na kun omat lap­set te­ke­vät jo­tain pää­tön­tä ja to­den­nä­köi­ses­ti sot­kuis­ta. Noh, en ai­na, mut­ta vä­hin­tään yri­tän muis­taa nämä sa­nat. Mon­ta muu­ta­kin hy­vää ja loh­dut­ta­vaa eväs­tä jäi Jari Sink­ko­sen lu­en­nol­ta mat­kaan. Pari niis­tä odot­taa lu­ki­jaa yö­pöy­däl­lä. Yri­tän ol­la tuo­mat­ta nii­tä ruo­ka­pöy­tään, jot­ta yh­tei­nen ruo­kai­lu oli­si se lap­si­het­ki.