Sun­nun­tai­na 8. maa­lis­kuu­ta oli nais­ten­päi­vä. Kuun­te­lin vii­me vii­kol­la Suo­men pää­mi­nis­te­rin San­na Ma­ri­nin YK:n ylei­sis­tun­nos­sa pi­tä­män pu­heen, jon­ka tee­ma­na oli nais­ten tasa-ar­vo Suo­mes­sa. Il­mei­ses­ti Suo­mi on maa­il­mal­la tun­net­tu sii­tä, et­tä siel­lä ovat nais­ten asi­at hy­vin, mi­ten muu­ten oli­si se­li­tet­tä­vis­sä, et­tä pu­het­ta kuun­te­le­maan oli sa­to­jen ih­mis­ten jono. Tiu­kat tur­va­toi­met tie­ten­kin se­lit­tä­vät osit­tain jo­no­jen syn­ty­mis­tä, mut­ta us­kon, et­tä kyse oli ak­tii­vi­ses­ta kiin­nos­tuk­ses­ta.

Nuo­ri pää­mi­nis­te­ri sel­vi­si pu­hees­taan hy­vin, vaik­ken hä­nen esiin­ty­mis­tään mi­ten­kään ka­ris­maat­ti­sek­si voi sa­noa. Opin­kin jo­tain: opin sen, et­tä kou­lu­ruo­kai­lu aloi­tet­tiin Suo­mes­sa vuon­na 1948. Tai­sin aloit­taa kou­lu-ura­ni Vää­rin­ma­jan kan­sa­kou­lus­sa vuon­na 1950 ja muis­tan hy­vin, et­tä jo sil­loin tar­joil­tiin kou­lus­sa joka päi­vä läm­min keit­to tai puu­ro­ruo­ka, yk­sin­ker­tai­nen ate­ria. Keit­tä­jä asui mel­kein kou­lua vas­ta­pää­tä ja kii­kut­ti var­maan ison kuu­man kat­ti­lal­li­sen tien yli kou­lul­le ruo­ka­tun­nin al­ka­es­sa.

Us­ko tai älä: Itä­val­las­sa ei ole vie­lä­kään kou­lu­ruo­kai­lua. Äi­dit jää­vät usein ko­tiin tai ot­ta­vat puo­li­päi­vä­työn – jos saa­vat! – sil­loin, kun lap­si me­nee kou­luun, muus­sa ta­pauk­ses­sa lap­sel­le on han­kit­ta­va paik­ka ns. Hor­tis­sa, il­ta­päi­vä­val­von­nas­sa, joka usein ta­pah­tuu kou­lun ti­lois­sa. Siel­lä is­tuu joku ai­kui­nen kat­so­mas­sa, et­tei­vät lap­set na­his­te­le vaan te­ke­vät kou­lu­teh­tä­vi­ään, mui­ta vi­rik­kei­tä ei juu­ri ole, ei men­nä ulos, ei mu­si­soi­da, piir­re­tä tai har­ras­te­ta jo­tain muu­ta las­ten miel­tä vir­kis­tä­vää. Vä­li­tun­te­ja ei kou­luis­sa muu­ten­kaan ole, ei men­nä ulos, kos­ka kou­luil­la ei ole omia pi­ho­ja.

Il­lal­la ko­to­na van­hem­pien on mää­rä tar­kis­taa – ja kor­ja­ta! – las­ten kou­lu­teh­tä­vät, se ei ole Hor­tin val­vo­jan asia. Mo­net äi­dit jää­vät ko­tiin juu­ri sii­tä syys­tä, et­tä te­ke­vät lap­sen kans­sa yh­des­sä kou­lu­teh­tä­viä, sitä Itä­val­las­sa odo­te­taan van­hem­mil­ta. Ja van­hem­pia ar­vos­tel­laan sil­lä pe­rus­teel­la, mi­ten huo­lel­li­ses­ti he pa­neu­tu­vat las­ten­sa läk­syi­hin. Voin tun­nus­taa näin jäl­ki­kä­teen, et­tä sain huo­not pis­teet, en ker­ta kaik­ki­aan jak­sa­nut pit­kän työ­päi­vä­ni ja ko­to­na odot­ta­vien ko­ti­töit­ten ohel­la pa­neu­tua las­te­ni läk­syi­hin.

“Mitä, te et­te edes te­ro­ta poi­kan­ne ky­niä!“ huu­dah­ti eräs äi­ti mi­nul­le ker­ran. Yri­tin se­lit­tää, et­tä yri­tän kas­vat­taa las­ta­ni oma­toi­mi­suu­teen, mut­ta se ei men­nyt pe­ril­le.

Mo­net äi­dit jää­vät ko­tiin juu­ri sii­tä syys­tä, et­tä te­ke­vät lap­sen kans­sa yh­des­sä kou­lu­teh­tä­viä.

Suo­mes­sa ON asi­at pa­rem­min kou­lu­maa­il­mas­sa, vaik­ken uu­dem­paa ke­hi­tys­tä sil­lä sek­to­ril­la tun­ne­kaan, kos­ka olen asu­nut jo kau­an Itä­val­las­sa. Nais­ten asi­at ovat ne­kin pa­rem­mal­la to­lal­la kuin Itä­val­las­sa ja mo­nes­sa muus­sa Kes­ki- ja Ete­lä-Eu­roo­pan maas­sa, USA:sta pu­hu­mat­ta­kaan.

Kuu­lin sat­tu­mal­ta vii­me vii­kol­la ra­di­os­ta erään van­hem­man nai­sen haas­tat­te­lun, jos­sa hän ker­toi, et­tei hän 1970-lu­vul­la voi­nut men­nä töi­hin, kos­ka hä­nen mie­hen­sä ei an­ta­nut sii­hen lu­paa. Sii­tä kim­paan­tu­nee­na hän soit­ti sil­loi­sen pää­mi­nis­te­rin Bruno Kreis­kyn toi­mis­toon, nu­me­ro löy­tyi pu­he­lin­lu­et­te­los­sa. Kreis­ky it­se vas­ta­si pu­he­li­meen ja nai­nen hä­kel­tyi vä­hän, mut­ta se­lit­ti sit­ten asi­an­sa. Kreis­ky häm­mäs­tyi, hän ei tien­nyt, et­tä nai­mi­sis­sa ole­van nai­sen vie­lä 1970-lu­vul­la piti saa­da mie­hen­sä suos­tu­mus työn­te­koon ko­din ul­ko­puo­lel­la. Ja niin laki kor­jat­tiin, sii­tä läh­tien jo­kai­nen nai­nen sai it­se päät­tää työn­te­os­taan.

Mis­tä sit­ten Suo­men nais­ten saa­vut­ta­ma suh­teel­li­sen vank­ka ase­ma saat­taa joh­tua? Et­sin se­li­tys­tä niin­kin kau­kaa kuin ylei­sen ja yh­tä­läi­sen ää­ni­oi­keu­den saa­mi­ses­ta vuon­na 1906, toi­se­na maa­na maa­il­mas­sa Uu­den­see­lan­nin jäl­keen. Suo­men nai­set ovat sii­tä läh­tien tot­tu­neet sa­no­maan mie­li­pi­teen­sä ja sei­so­maan sen ta­ka­na kai­kis­sa yh­teis­kun­nan eli­mis­sä.

Wie­ni­läi­nen ys­tä­vät­tä­re­ni ker­toi ker­ran mi­nul­le jos­tain nais­tut­ta­vas­taan, joka meni ak­va­rel­li­kurs­sil­le – “...ei­kä hä­nen mie­hel­lään ol­lut mi­tään sitä vas­taan.“ En ol­lut us­koa kor­vi­a­ni: mitä avi­o­mie­hel­lä voi­si ol­la sitä vas­taan, et­tä vai­mo opet­te­lee maa­laa­maan ak­va­rel­le­ja? “Mut­ta se ai­ka­han on avi­o­mie­hel­tä pois!“ se­lit­ti ys­tä­vä­tär. Avi­o­lii­tos­sa ole­van nai­sen ai­ka on mie­hen hal­lus­sa, opin. Jaa-a, sel­lais­ta en kos­kaan en­nen tul­lut aja­tel­leek­si.

Wien 10.3.2020