Äs­ket­täin luin uu­ti­sen Ame­ri­kas­ta, jos­sa ro­bot­ti­au­to ajoi kaik­kien yl­lä­tyk­sek­si päin puu­ta ja kyy­dis­sä ol­leet kak­si ih­mis­tä kuo­li­vat.

Mikä ih­meen hin­ku on yrit­tää teh­dä au­to­ja tai ju­nia tai mitä ta­han­sa kul­ku­neu­vo­ja, jot­ka kul­ke­vat il­man ih­mis­tä, pel­kän te­ko­ä­lyn avul­la?

Kyl­lä täy­tyy maa­il­man pal­jon muut­tua, jos minä jal­ka­ni pis­tän sem­moi­seen lait­tee­seen, jos­sa kus­kin pai­kal­la on joku lip­pu­au­to­maat­ti.

Ja mitä hyö­tyä sii­tä on, vaik­ka ro­bo­teis­ta jos­kus tu­li­si­kin ihan jo­ka­päi­väi­nen il­miö.

Ih­mi­set is­tu­vat sit­ten työt­tö­mi­nä ko­to­naan. Kär­si­vät yk­si­näi­syy­des­tä ja vie­raan­tu­vat toi­sis­taan. Hy­vät työ­yh­tei­söt oli­vat ai­koi­naan hy­vin te­ra­peut­ti­sia, jois­sa ih­mi­set oli­vat luon­nos­taan pal­jon te­ke­mi­sis­sä kes­ke­nään ja pää­si­vät ker­to­maan huo­lis­taan ja aut­toi­vat tar­vit­ta­es­sa vuo­ro­tel­len toi­si­aan.

Ja aja­tel­kaa­pa kuin­ka mon­ta avi­o­liit­toa on­kaan läh­te­nyt liik­keel­le työ­yh­tei­söis­tä.

Ny­ky­ään sit­ten ih­me­tel­lään, et­tä mis­tä se joh­tuu, kun sin­kut vaan li­sään­tyy.

Puo­lu­e­kan­ta il­moi­tet­tai­siin kirk­kaal­la led-lam­pul­la pää­la­el­la.

Tie­to­ko­ne it­ses­sään on jo van­ha lai­te, ja sen no­pe­aa loo­gis­ta ajat­te­lu­ta­paa on yri­tet­ty käyt­tää hy­väk­si jo 80–90-lu­vul­la. Ta­ri­na ker­too, kuin­ka maa­ta­lous­näyt­te­lys­sä oli lai­teu­u­tuus, joka mai­nos­ti an­ta­van­sa so­pi­via kon­tak­te­ja avi­o­puo­li­soa et­si­vil­le.

Vai­moa vail­la ole­va maa­ta­lon poi­ka osui so­pi­vas­ti ko­neen koh­dal­le ja hän na­put­te­li lait­tee­seen en­sin tar­kas­ti kaik­ki omat tie­ton­sa ja sit­ten avoi­mes­ti sen, mitä toi­voi­si elä­män­kump­pa­nil­taan. Mie­lel­lään tum­ma, mel­ko pie­nen ko­koi­nen, seu­ral­li­nen, ei saa pe­lä­tä Suo­men kyl­mää tal­vea ja oli­si hyvä, jos vie­lä pi­täi­si ka­la­ruo­as­ta. Mies kun oli kova pilk­ki­mies.

Tie­to­ko­ne rak­sut­ti hie­man ja kävi muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa läpi sin­ne työs­tet­ty­jä tu­han­sien nais­ten tie­to­ja. Het­kes­sä se pys­tyi ar­vi­oi­maan par­haan vaih­to­eh­don ja sai ai­kaan la­pun, joka put­kah­ti ulos sil­le tar­koi­te­tus­ta au­kos­ta.

La­pus­sa luki:Nai ping­vii­ni.

Toi­saal­ta ro­bot­ti­maa­il­ma voi­si ol­la jois­sain asi­ois­sa yl­lät­tä­vän toi­mi­va­kin. Ar­ka­di­an­mä­el­lä ei esi­mer­kik­si tar­vit­tai­si enää ih­mi­siä lain­kaan, vaan sa­lis­sa is­tui­si kak­si­sa­taa ro­bot­tia. Puo­lu­e­kan­ta il­moi­tet­tai­siin kirk­kaal­la led-lam­pul­la pää­la­el­la. Pu­nai­nen, si­ni­nen ja vih­reä oli­si jo help­po tun­nis­taa, mut­ta muu­ta­ma uu­si po­liit­ti­nen suun­ta­vä­ri täy­tyi­si vie­lä ke­hit­tää.

Sil­loin ei ku­kaan pu­hui­si lii­an kau­an, tai louk­kai­si ke­tään il­keil­lä vi­ha­pu­heil­laan.

Kaik­ki su­jui­si pe­rus­tu­en ko­neel­le syö­tet­tyi­hin tie­toi­hin, ei­kä lob­baus­ta tai mui­ta leh­mä­kaup­po­ja enää esiin­tyi­si. Vir­ka­ni­mi­tyk­set­kin me­ni­si­vät suo­raan par­haim­mal­le eh­dok­kaal­le, ei­vät­kä enää kii­tok­se­na ys­tä­väl­le pal­ve­lus­vuo­sis­ta.

Loh­dul­lis­ta oli­si se­kin, et­tä sil­loin voi­si vih­doin jo­kai­nen meis­tä myön­tää, et­tä päät­tä­jil­lä oli­si ker­ran­kin ol­lut edes vä­hän älyä pääs­sään, ni­mit­täin te­ko­ä­lyä.