Minä olen jou­luih­mi­nen. Noin, nyt se on tun­nus­tet­tu. Päi­vien ly­he­tes­sä syk­syn ku­lu­es­sa ly­he­ne­mis­tään, jou­lun lä­hes­ty­mi­nen tuo kai­vat­tua va­loa, iloa ja vä­riä har­mau­den kes­kel­le. 

Nos­tan hat­tua sil­le hen­ki­löl­le, joka on kek­si­nyt ryh­tyä kut­su­maan jou­lu­va­lo­ja kau­si­va­loik­si, ja sa­mal­la teh­nyt nii­den käy­tös­tä läpi pit­kän, pi­me­än vuo­de­na­jan ikään kuin so­si­aa­li­ses­ti hy­väk­syt­tä­väm­pää. Vaik­ka it­se en yleen­sä en­sim­mäis­ten jou­kos­sa va­lo­ja ri­pus­ta­mas­sa ole­kaan, miel­tä ilah­dut­ti­vat tä­nä­kin syk­sy­nä suu­res­ti py­häin­päi­vän tie­tä­mil­lä pi­ho­ja va­lai­se­maan il­mes­ty­neet lyh­dyt ja va­lo­nau­hat. Täl­lä vii­kol­la ai­on kai­vaa tu­tut kynt­te­li­köt ja köyn­nök­set kaap­pien kät­köis­tä mi­nä­kin.

Jou­lu­na­jan ma­te­ri­a­lis­ti­set piir­teet pu­hut­ta­vat vuo­des­ta toi­seen, puo­les­ta ja vas­taan. It­se mie­tin asi­aa sil­tä kan­til­ta, et­tä jos ker­ran jou­lun lä­hes­ty­mis­tä sii­vit­tä­vät va­lot ja van­hat, tu­tut ko­ris­teet tuot­ta­vat mi­nul­le iloa, mik­si tun­ti­sin niis­tä syyl­li­syyt­tä?

Ne ei­vät ole ker­ta­ku­lu­tus­hyö­dyk­kei­tä, vaan muis­to­ja täyn­nä ole­via esi­nei­tä, jot­ka ovat kul­ke­neet mu­ka­na­ni pit­kään, jot­kut ai­van var­hais­lap­suu­des­ta saak­ka. Ne an­ta­vat jou­lul­le ja sen odo­tuk­sel­le ai­van oman­lai­sen­sa tai­an, joka het­kek­si vie sii­hen lap­suu­den jou­lu­jen jäl­jit­te­le­mät­tö­mään tun­nel­maan.

Ku­ten esi­mer­kik­si se ko­va­muo­vi­nen tont­tu, joka lip­sah­ti tuol­loin kol­me–nel­jä­vuo­ti­aan pik­ku­sis­kon kä­sis­tä ja hal­ke­si kah­tia. Sit­tem­min äi­ti lii­ma­si ton­tun ja­lat ta­kai­sin kiin­ni ylä­var­ta­loon, mut­ta hal­ke­a­ma tuo edel­leen mie­leen läm­pi­miä muis­ti­ku­via jou­lus­ta vuo­si­kym­men­ten ta­kaa.

Jou­lun odo­tus­ta sii­vit­tä­vät pe­rin­tei­ses­ti eri­lai­set jou­lu­myy­jäi­set ja jou­lui­set mark­ki­na­ta­pah­tu­mat sekä pai­kal­lis­ten yri­tys­ten jou­lu­na­lus­kam­pan­jat. Ruo­ve­del­lä­kin vie­te­tään täl­lä vii­kol­la jou­lu­na­vaus­ta. Oli kau­pal­li­suu­des­ta sit­ten mitä miel­tä ta­han­sa, kaik­ki meis­tä var­mas­ti jol­lain ta­val­la huo­mi­oi­vat jou­lun myös täs­tä vink­ke­lis­tä – oli se sit­ten lä­hei­sel­le han­kit­tu jou­lu­lah­ja tai esi­mer­kik­si jo­tain omaan jou­lu­pöy­tään va­rat­tua. Rum­mu­tan mie­lel­lä­ni pai­kal­li­suu­den puo­les­ta, myös jou­lu­han­kin­nois­sa: omal­ta ky­läl­tä löy­tää jou­luun­sa var­mas­ti kai­ken tar­vit­ta­van.

It­sel­lä­ni ei lä­hi­pii­ris­sä ole enää ko­vin pie­niä lap­sia, jo­ten jou­lun luon­ne on hie­man muut­tu­nut. Ai­kuis­ten kes­ken lah­jo­ja ei ole juu­ri­kaan vaih­det­tu enää vuo­siin, kai­kil­la kun tun­tuu ole­van kaik­kea.

Toi­saal­ta lah­ja, vaik­ka pie­ni­kin, ilah­dut­taa saa­jaan­sa, jo­ten hei­tän haas­teen: mitä jos tänä vuon­na miet­ti­sim­me jo­kai­nen ta­hol­lam­me jon­kun yk­si­näi­sen, eh­kä jou­lu­a­kin yk­sin viet­tä­vän ih­mi­sen, jol­le hank­ki­sim­me jon­kin pie­nen lah­jan.

Sen ei tar­vit­se ol­la mi­tään kal­lis­ta – vä­häi­sel­tä­kin tun­tu­va huo­mi­o­no­soi­tus voi tuo­da saa­jan­sa jou­luun enem­män iloa ja va­loa, kuin eh­kä osaam­me aa­vis­taa­kaan.

Min­na Sal­mi