Valoa pimeyteen
Kolumni
Minä olen jouluihminen. Noin, nyt se on tunnustettu. Päivien lyhetessä syksyn kuluessa lyhenemistään, joulun lähestyminen tuo kaivattua valoa, iloa ja väriä harmauden keskelle.
Nostan hattua sille henkilölle, joka on keksinyt ryhtyä kutsumaan jouluvaloja kausivaloiksi, ja samalla tehnyt niiden käytöstä läpi pitkän, pimeän vuodenajan ikään kuin sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Vaikka itse en yleensä ensimmäisten joukossa valoja ripustamassa olekaan, mieltä ilahduttivat tänäkin syksynä suuresti pyhäinpäivän tietämillä pihoja valaisemaan ilmestyneet lyhdyt ja valonauhat. Tällä viikolla aion kaivaa tutut kyntteliköt ja köynnökset kaappien kätköistä minäkin.
Joulunajan materialistiset piirteet puhuttavat vuodesta toiseen, puolesta ja vastaan. Itse mietin asiaa siltä kantilta, että jos kerran joulun lähestymistä siivittävät valot ja vanhat, tutut koristeet tuottavat minulle iloa, miksi tuntisin niistä syyllisyyttä?
Ne eivät ole kertakulutushyödykkeitä, vaan muistoja täynnä olevia esineitä, jotka ovat kulkeneet mukanani pitkään, jotkut aivan varhaislapsuudesta saakka. Ne antavat joululle ja sen odotukselle aivan omanlaisensa taian, joka hetkeksi vie siihen lapsuuden joulujen jäljittelemättömään tunnelmaan.
Kuten esimerkiksi se kovamuovinen tonttu, joka lipsahti tuolloin kolme–neljävuotiaan pikkusiskon käsistä ja halkesi kahtia. Sittemmin äiti liimasi tontun jalat takaisin kiinni ylävartaloon, mutta halkeama tuo edelleen mieleen lämpimiä muistikuvia joulusta vuosikymmenten takaa.
Joulun odotusta siivittävät perinteisesti erilaiset joulumyyjäiset ja jouluiset markkinatapahtumat sekä paikallisten yritysten joulunaluskampanjat. Ruovedelläkin vietetään tällä viikolla joulunavausta. Oli kaupallisuudesta sitten mitä mieltä tahansa, kaikki meistä varmasti jollain tavalla huomioivat joulun myös tästä vinkkelistä – oli se sitten läheiselle hankittu joululahja tai esimerkiksi jotain omaan joulupöytään varattua. Rummutan mielelläni paikallisuuden puolesta, myös jouluhankinnoissa: omalta kylältä löytää jouluunsa varmasti kaiken tarvittavan.
Itselläni ei lähipiirissä ole enää kovin pieniä lapsia, joten joulun luonne on hieman muuttunut. Aikuisten kesken lahjoja ei ole juurikaan vaihdettu enää vuosiin, kaikilla kun tuntuu olevan kaikkea.
Toisaalta lahja, vaikka pienikin, ilahduttaa saajaansa, joten heitän haasteen: mitä jos tänä vuonna miettisimme jokainen tahollamme jonkun yksinäisen, ehkä jouluakin yksin viettävän ihmisen, jolle hankkisimme jonkin pienen lahjan.
Sen ei tarvitse olla mitään kallista – vähäiseltäkin tuntuva huomionosoitus voi tuoda saajansa jouluun enemmän iloa ja valoa, kuin ehkä osaamme aavistaakaan.
Minna Salmi