Kai­kil­le on tut­tu sa­non­ta, et­tä ”vuo­det ei­vät ole vel­jek­siä”. Alun pe­rin se tu­lee kuu­lem­ma sii­tä, et­tä uu­den- ja täy­den­kuun päi­vät siir­ty­vät al­ma­na­kas­sa joka vuo­si 11 vuo­ro­kaut­ta taak­se­päin, eli vaik­ka olo­suh­teet oli­si­vat nä­en­näi­ses­ti sa­man­kal­tai­set, niin kuun­kier­ron mu­kaan laa­di­tut kyl­vö­a­jat ja sää­syk­lit muut­tu­vat, sil­lä kuun vuo­ro­ve­si­voi­ma nos­taa ja las­kee myös il­ma­ke­hää.

Vas­ta 19 vuo­den pääs­tä kuun­vai­heet ovat taas sa­moil­la pai­koil­laan. Sen täh­den van­ha kan­sa säi­lyt­ti ai­na tar­kas­ti al­ma­nak­kan­sa ja kat­soi ke­vääl­lä ti­lan­net­ta 19 vuot­ta taak­se­päin ja suun­nit­te­li sen mu­kaan työn­sä ja ai­ka­tau­lun­sa.

En­nen mui­noin tuo kaik­ki piti niin hy­vin paik­kan­sa, et­tä sen tur­vin tul­tiin toi­meen mo­nien su­ku­pol­vien ajan, mut­ta nyt kaik­ki ti­las­tot osoit­ta­vat sel­väs­ti, et­tä il­mas­to on vä­ki­sin­kin muut­tu­nut.

Joh­tuu se mis­tä ta­han­sa, niin tal­vi­ai­ka on huo­mat­ta­vas­ti ly­hen­ty­nyt. Jär­vien jää­ty­mi­nen ja jäi­den läh­tö­a­jat ovat muut­tu­neet viik­ko­tol­kul­la.

Mi­nä­kin muis­tan, kuin­ka ai­koi­naan luis­tel­tiin jär­ven­jääl­lä mo­nes­ti jo lo­ka­kuul­la ja tur­val­li­ses­ti vii­meis­tään mar­ras­kuus­sa. Jou­lu­kuus­sa tal­vi oli jo sii­nä mal­lis­sa, et­tä suu­rin työ oli es­tää var­pai­den­sa jää­ty­mi­nen. Oi­ke­an ko­koi­seen luis­ti­meen, kun ei so­pi­nut kuin yk­si vil­la­suk­ka, ja­lan li­säk­si.

En­nen ei tar­vit­tu jää­hal­le­ja, mut­ta nyt on jo ol­lut lu­kui­sia tal­via, et­tei esi­mer­kik­si Ruo­ve­del­lä oli­si pe­lat­tu mon­taa­kaan pe­liä kiek­koa il­man si­sä­ti­lo­ja.

Syk­syn hu­pia oli mei­dän lap­suu­des­sam­me luis­tel­la si­leil­lä jär­ven­jäil­lä pit­kiä mat­ko­ja. Poik­keil­tiin po­ru­kal­la saar­ten ran­ta­ki­vil­lä vä­lil­lä hui­laa­mas­sa ja me­hua juo­mas­sa.

Jos­kus pääs­tiin seu­raa­maan van­haa ka­lan­pyyn­ti­ta­paa, kun mie­het löi­vät kir­veen ha­ma­ral­la ma­teen tain­nok­siin jään läpi ja rik­koi­vat sit­ten jään et­tä sai­vat ka­lan ylös.

Ke­vät­tal­vel­la lumi es­ti luis­te­lun, mut­ta pil­kil­le pääs­tiin ja jäi­tä oli ker­ty­nyt ai­na­kin kai­ran mi­tan ver­ran. Pilk­ki­reis­sul­la ei pal­jon yli­mää­räi­siä rei­kiä viit­si­nyt vään­tää.

Vä­hä­lu­mi­sia tal­via on osu­nut sa­tun­nai­ses­ti var­maan joka vuo­si­kym­me­nel­le, mut­ta koh­ta ei ole ol­len­kaan har­vi­nais­ta, et­tä joka tal­vi oli­si vä­hä­lu­mi­nen, tai jopa lu­me­ton. Vaik­ka ei sii­tä­kään mon­taa vuot­ta ole, kun Hel­sin­gis­sä oli eni­ten lun­ta koko maas­sa.

Vuo­det ei­vät ole to­del­la­kaan vel­jek­siä ja tun­tuu sil­tä, et­tä ny­kyi­set vuo­det ovat van­hoil­le ajoil­le enää vaan jo­tain hy­vin kau­kais­ta su­ku­haa­raa.

Mut­ta kol­me­sa­taa vuot­ta sit­ten Gab­riel Ca­lam­niuk­sen kir­joit­ta­ma vii­saus pi­tää on­nek­si edel­leen kir­jai­mel­li­ses­ti paik­kan­sa.

Ke­vät keik­ku­en tu­lee­pi / Ilon kans­sa il­mes­tyy­pi.