Heikki Itänen.
Vuodet eivät ole veljeksiä
Kolumni
Kaikille on tuttu sanonta, että ”vuodet eivät ole veljeksiä”. Alun perin se tulee kuulemma siitä, että uuden- ja täydenkuun päivät siirtyvät almanakassa joka vuosi 11 vuorokautta taaksepäin, eli vaikka olosuhteet olisivat näennäisesti samankaltaiset, niin kuunkierron mukaan laaditut kylvöajat ja sääsyklit muuttuvat, sillä kuun vuorovesivoima nostaa ja laskee myös ilmakehää.
Vasta 19 vuoden päästä kuunvaiheet ovat taas samoilla paikoillaan. Sen tähden vanha kansa säilytti aina tarkasti almanakkansa ja katsoi keväällä tilannetta 19 vuotta taaksepäin ja suunnitteli sen mukaan työnsä ja aikataulunsa.
Ennen muinoin tuo kaikki piti niin hyvin paikkansa, että sen turvin tultiin toimeen monien sukupolvien ajan, mutta nyt kaikki tilastot osoittavat selvästi, että ilmasto on väkisinkin muuttunut.
Johtuu se mistä tahansa, niin talviaika on huomattavasti lyhentynyt. Järvien jäätyminen ja jäiden lähtöajat ovat muuttuneet viikkotolkulla.
Minäkin muistan, kuinka aikoinaan luisteltiin järvenjäällä monesti jo lokakuulla ja turvallisesti viimeistään marraskuussa. Joulukuussa talvi oli jo siinä mallissa, että suurin työ oli estää varpaidensa jäätyminen. Oikean kokoiseen luistimeen, kun ei sopinut kuin yksi villasukka, jalan lisäksi.
Ennen ei tarvittu jäähalleja, mutta nyt on jo ollut lukuisia talvia, ettei esimerkiksi Ruovedellä olisi pelattu montaakaan peliä kiekkoa ilman sisätiloja.
Syksyn hupia oli meidän lapsuudessamme luistella sileillä järvenjäillä pitkiä matkoja. Poikkeiltiin porukalla saarten rantakivillä välillä huilaamassa ja mehua juomassa.
Joskus päästiin seuraamaan vanhaa kalanpyyntitapaa, kun miehet löivät kirveen hamaralla mateen tainnoksiin jään läpi ja rikkoivat sitten jään että saivat kalan ylös.
Kevättalvella lumi esti luistelun, mutta pilkille päästiin ja jäitä oli kertynyt ainakin kairan mitan verran. Pilkkireissulla ei paljon ylimääräisiä reikiä viitsinyt vääntää.
Vähälumisia talvia on osunut satunnaisesti varmaan joka vuosikymmenelle, mutta kohta ei ole ollenkaan harvinaista, että joka talvi olisi vähäluminen, tai jopa lumeton. Vaikka ei siitäkään montaa vuotta ole, kun Helsingissä oli eniten lunta koko maassa.
Vuodet eivät ole todellakaan veljeksiä ja tuntuu siltä, että nykyiset vuodet ovat vanhoille ajoille enää vaan jotain hyvin kaukaista sukuhaaraa.
Mutta kolmesataa vuotta sitten Gabriel Calamniuksen kirjoittama viisaus pitää onneksi edelleen kirjaimellisesti paikkansa.
Kevät keikkuen tuleepi / Ilon kanssa ilmestyypi.