Mat­ti on su­vun pää­mies, äi­din van­him­man si­sa­ren esi­koi­nen. Hon­ka­jo­el­la syn­ty­nyt so­ta­vuo­si­na 1942, tot­tu­nut ko­vaan työn­te­koon jo nuo­re­na sen ajan mu­kaan.

Ka­las­tus oli nuo­ren po­jan mie­li­har­ras­tuk­sia, niin­pä ai­na ti­lai­suu­den tul­len hän läh­ti ka­laan lä­hei­sel­le Kar­vi­an­jo­el­le. Joki vir­taa vain ki­ven­hei­ton pääs­sä Ma­tin ko­ti­ta­loa.

Kym­men­vuo­ti­aan po­jan mie­les­sä oli unel­ma oi­ke­as­ta sou­tu­ve­nees­tä van­han vuo­ta­van lau­ta­ruu­hen si­jaan.

Äi­ti­ni sai pe­rin­tö­nä maa­pai­kan Hon­ka­jo­el­la: vä­hän pel­toa ja muu­ta­ma heh­taa­ri met­sää.

Sääks­mä­el­lä asu­es­saan van­hem­pa­ni päät­ti­vät ra­ken­taa sin­ne uut­ta ko­ti­aan. He kä­vi­vät etu­kä­teen kat­so­mas­sa paik­kaa, ja isä­ni mai­nit­si sil­loin tuo­van­sa van­han sou­tu­ve­neen mu­ka­naan joen ran­taan.

Pik­ku-Mat­ti kuu­li ai­kuis­ten pu­heet ve­nees­tä ja in­nos­tui, tu­lee­ko nyt vii­mein haa­veis­ta tot­ta.

Mark­ku-vel­je­ni oli syn­ty­nyt Sääks­mä­el­lä, ja muut­toa teh­tä­es­sä hän oli va­jaan kol­men vuo­den ikäi­nen. Mat­kan­te­ko kes­key­tyi kui­ten­kin Ruo­ve­del­le, uu­si koti löy­tyi Ru­ha­las­ta.

Sou­tu­ve­ne jäi Ma­til­le kau­kai­sek­si haa­veek­si, joka ei sil­loin to­teu­tu­nut. Sau­vo­es­saan taas vuo­ta­vas­sa ruu­hes­sa it­ku oli nuo­rel­la po­jal­la her­käs­sä ja kesä pi­lal­la.

Meil­lä on ol­lut muu­ta­ma­na ke­sä­nä serk­ku­ta­paa­mi­nen Ve­san­gas­sa, Jy­väs­ky­län täl­lä puo­len. Jo­kin ai­ka sit­ten ta­va­tes­sam­me Mat­ti ker­toi, kuin­ka suu­ri pet­ty­mys nuo­rel­le po­jal­le oli sil­loin sat­tu­nut. Van­hat muis­tot pa­la­si­vat mie­leen.

Yön tun­tei­na ko­tiin­päin ajel­les­sa­ni sa­noin, et­tä teen Ma­til­le uu­den sou­tu­ve­neen. Kau­niim­man su­ku­puo­len edus­ta­ja etu­pen­kil­tä ky­säi­si, ihan oi­ke­an ve­neen­kö ajat­te­lit.

Mark­ku nau­rah­ti ta­ka­pen­kil­tä ja sa­noi, et­tei ole muu­ten mi­kään help­po teh­dä, vaik­ka teet pie­nois­mal­lin mu­kai­sen. Ei ol­lut: vii­den­nel­lä yri­tyk­sel­lä sain sit­ten sel­lai­sen, jon­ka ajat­te­lin voi­va­ni Ma­til­le lah­jak­si an­taa.

Tuli seu­raa­van ta­paa­mi­sen ai­ka. Al­ku­ter­veh­dys­ten jäl­keen hiip­pai­lin au­ton pe­räs­tä pa­ke­tin. Pa­la­sin juh­li­joi­den seu­raan ja luo­vu­tin ve­neen Ma­til­le. Ker­roin, et­tä eh­kä po­jan pi­tää kor­ja­ta isän tah­to­mat­taan ai­heut­ta­ma ai­em­pi pet­ty­mys.

Mat­ti kat­se­li ve­net­tä pit­kään, sa­no­mat­ta sa­naa­kaan. Lie­kö ol­lut ma­ta­la­pai­net­ta il­mas­sa, mut­ta huo­ma­sin jos­tain tul­leen vä­hän sa­vua Ma­tin sil­mä­kul­maan.

Sa­noi, et­tä hän pi­tää nyt saa­maan­sa lah­jaa suu­rem­mas­sa ar­vos­sa kuin sitä oi­ke­aa ve­net­tä, joka jäi ker­ran saa­mat­ta. Tämä saa kun­ni­a­pai­kan hä­nen työ­pöy­däl­tään.

Vii­me ke­sä­nä käy­des­säm­me Lep­pä­ve­del­lä vie­rai­lul­la vene oli pöy­däl­lä ai­ti­o­pai­kal­la.

Van­ha isän­tä kat­se­li sitä hy­myil­len, vil­kai­si sit­ten Mark­kua ja mi­nua. Sa­noi lo­puk­si: Kii­tos vel­jek­set, nyt ym­py­rä on vii­mein sul­keu­tu­nut!