Sään­nöl­li­sin vä­li­a­join saa ai­na kuul­la päät­tä­jil­tä toi­vo­muk­sen, et­tä käy­tet­täi­siin enem­män jul­ki­sia kul­ku­neu­vo­ja. Hy­vä­hän se on ke­hä­tien si­sä­puo­lel­ta sel­lais­ta toi­voa, kun näil­lä le­vey­sas­teil­la ei nii­tä yk­sin­ker­tai­ses­ti ole enää pal­jon tar­jol­la.

Nuo­re­na mie­he­nä sel­lai­nen oli mi­nul­le­kin ihan nor­maa­li kul­ku­ta­pa, kun joka il­man suun­taan pää­si pää­tei­tä pit­kin edes jo­hon­kin ai­kaan päi­väs­tä ja vä­lil­lä mo­neen eri­koi­seen paik­kaan si­vu­ky­lil­le­kin, kun pos­ti­au­toil­la oli ihan omat mie­len­kiin­toi­set kul­ku­reit­tin­sä. Sii­hen ai­kaan pos­ti oli vie­lä mel­kein joka ky­läs­sä.

Tam­pe­reen suun­taan meni jos­tain kaut­ta au­to­ja lä­hes tun­nin vä­lein ja siel­tä pois.

Muis­tan kun ar­mei­jas­ta Pa­ro­las­ta pääs­tiin lo­mil­le ja jol­lain kons­til­la sel­vit­ti it­sen­sä Tam­pe­reel­le as­ti, niin ai­na oli var­ma, et­tä sa­ma­na il­ta­na pää­see vie­lä Ruo­ve­teen­kin.

Ker­ran lo­mil­le tul­les­sa­ni olin va­ran­nut tas­kuu­ni ta­sa­ra­han bus­si­lip­puun Ruo­ve­del­le. Lo­put tuh­la­sin tie­tys­ti ros­ka­ruo­kaan ja os­tin li­ha­pii­ra­kan kah­del­la na­kil­la. Sitä en kui­ten­kaan muis­ta­nut, et­tä ky­sees­sä oli pi­ka­vuo­ro, jol­loin hin­ta on kal­liim­pi.

Bus­sin ovel­la tun­nus­tin kus­kil­le suo­raan, et­tä ra­ha­ni ei­vät rii­tä Ruo­ve­del­le as­ti, mut­ta vei­si mi­nua niin pit­käl­le sii­hen suun­taan, kun niil­lä ra­hoil­la pää­see.

Kus­ki kat­se­li ko­li­koi­ta kä­des­sään ja mu­rah­ti, et­tä Jä­min­ki­poh­jaan täl­lä jo pää­see.

Kii­pe­sin si­sään ja is­tuin pen­kil­le tuu­mai­le­maan. Las­kin mie­les­sä­ni, et­tä Jä­min­ki­poh­jas­ta on vie­lä 12 ki­lo­met­riä mat­kaa ja vaik­ka kas­si oli iso ja pai­na­va, niin kyl­lä minä al­le kah­den tun­nin sen kä­ve­len.

Olin ly­hy­en ar­mei­jas­sa olo­ni ai­ka­na op­pi­nut täy­del­li­ses­ti jo yh­den asi­an. Osa­sin nu­kah­taa heti kun die­sel­moot­to­ri hy­räh­tää käy­mään.

Tämä ko­ti­mat­ka oli kui­ten­kin eri­lai­nen. Se on se ai­noa ker­ta, jol­loin en nuk­ku­nut. Pi­din kas­sia mel­kein koko mat­kan sy­lis­sä­ni ja kes­ki­tyin tu­le­vaan koi­tok­see­ni.

Kun tu­lim­me Jä­min­ki­poh­jaan, ei kyy­dis­tä jää­nyt ke­tään pois, ei­kä ku­kaan ol­lut tu­los­sa au­toon, jo­ten kus­ki vain ajoi py­säh­ty­mät­tä taa­ja­man läpi.

Nou­sin ylös ja olin jo me­nos­sa sa­no­maan, et­tä mi­nun oli­si pi­tä­nyt jää­dä täs­sä pois. Sit­ten kui­ten­kin ta­ju­sin, et­tä jos ker­ran on mah­dol­li­suus pääs­tä Ruo­ve­del­le as­ti, niin mi­käs sii­nä, voi­sin­han minä käy­dä mak­sa­mas­sa ero­tuk­sen sit­ten huo­men­na­kin.

Oli sen­tään mar­ras­kuu ja keli sen mu­kai­nen, pi­me­ää ja sa­teis­ta.

Is­tuin tyy­ty­väi­se­nä ta­kai­sin pen­kil­le ja kun saa­vut­tiin lin­ja-au­to­a­se­man pi­haan, niin jät­täy­dyin ta­hal­la­ni vii­mei­sek­si, et­tä voi­sim­me sel­vit­tää asi­an.

Sei­sah­tu­es­sa­ni kul­jet­ta­jan koh­dal­le, en eh­ti­nyt ava­ta edes suu­ta­ni, kun hän jo hy­myil­len viit­toi­li kä­del­lään, et­tä mene mene vaan.

– Kyl­lä mi­nä­kin olen ai­ka­na­ni so­ta­vä­es­sä ol­lut.