Syk­sy te­kee hil­jal­leen tu­lo­aan. Jär­vien pin­ta al­kaa pei­la­ta kir­kas­ta syys­tai­vas­ta, ja met­sien vä­ri­lois­to lu­paa jäl­leen ker­ran mai­se­maa, joka saa hen­git­tä­mään sy­vem­min. Luon­non kau­neus muis­tut­taa mei­tä Ju­ma­lan lah­jas­ta: elä­mäs­tä, joka on suu­rem­pi kuin me it­se osaam­me näh­dä.

Apos­to­li Jo­han­nes kir­joit­taa: “Me ra­kas­tam­me, kos­ka Ju­ma­la on en­sin ra­kas­ta­nut mei­tä.” (1. Joh. 4:19).

Tämä on kris­til­li­sen us­kon sy­dän: Ju­ma­lan rak­kaus ei odo­ta an­si­oi­tam­me, vaan se tu­lee luok­sem­me lah­ja­na.

Jo­kai­nen var­mas­ti tie­tää, et­tä ar­jen kes­kel­lä voi koh­da­ta sekä kau­nii­ta et­tä ras­kai­ta het­kiä. On iloa yh­des­sä­o­los­ta, lä­hei­sis­tä, ky­län ta­pah­tu­mis­ta ja vaik­ka naa­pu­rin kans­sa vie­te­tys­tä jut­tu­tuo­ki­os­ta.

Ar­keen usein kui­ten­kin kuu­luu myös huol­ta, yk­si­näi­syyt­tä ja epä­var­muut­ta tu­le­vas­ta. Juu­ri näi­hin het­kiin Ju­ma­lan ar­mo tuo voi­maa ja toi­voa. Se muis­tut­taa, et­tä ku­kaan ei ole yk­sin, ei sil­loin kun au­rin­ko pais­taa ei­kä sil­loin­kaan, kun elä­mä tun­tuu ras­kaal­ta.

Rak­kaus ei ole vain suu­ria sa­no­ja, vaan se nä­kyy ar­jes­sa. Ys­tä­väl­li­nen hymy kau­pan kas­sal­la, kii­ree­tön kuun­te­le­mi­nen tai naa­pu­rin aut­ta­mi­nen ovat pie­niä, mut­ta ar­vok­kai­ta te­ko­ja. Ne ovat ar­mon hei­jas­tuk­sia, joi­den kaut­ta Ju­ma­la it­se toi­mii.

Kun ko­koon­num­me yh­teen kir­kos­sa, ky­lä­juh­lis­sa tai vaik­ka­pa met­sä­po­luil­la kä­ve­lyl­lä, saam­me ko­kea, et­tä olem­me osa sa­maa suur­ta Ju­ma­lan per­het­tä. Luon­to ym­pä­ril­läm­me opet­taa meil­le sa­maa: jo­kai­nen puu, jo­kai­nen lin­tu ja jo­kai­nen aal­to jär­ven pin­nal­la on osa kau­nis­ta ko­ko­nai­suut­ta.

Tä­män sun­nun­tain sa­no­ma roh­kai­see mei­tä: Ju­ma­lan rak­kaus ja ar­mo ei­vät ole vain suu­ria aja­tuk­sia, vaan ne voi­vat tul­la nä­ky­viin mei­dän jo­kai­sen kaut­ta. Nii­den va­ras­sa voim­me kul­kea yh­des­sä eteen­päin – ilos­sa ja su­rus­sa, työn tou­hus­sa ja le­von het­kis­sä.

Ol­koon syk­syn al­ku Ruo­ve­del­lä ja kaik­ki­al­la meil­le kai­kil­le muis­tu­tus sii­tä, et­tä Ju­ma­lan rak­kaus kan­taa, ja et­tä sen voi­ma nä­kyy niin luon­non kau­neu­des­sa kuin ih­mis­ten vä­li­ses­sä vä­lit­tä­mi­ses­sä.

Siu­naus­ta jo­kai­sen syk­syyn!

Mari Pääk­kö­nen

Seu­ra­kun­ta­pas­to­ri