Huu­mei­den­käyt­tä­jää ei ole kau­nis­ta kat­sel­la. Yli­an­nos­tus voi joh­taa jopa ka­dul­la kuo­le­mi­seen. Hän on ul­ko­a­sul­taan vas­ten­mie­li­nen, kuo­laa­va, se­ka­van oloi­nen ih­mis­rau­nio.

Hän on kui­ten­kin ih­mi­nen, kal­tai­sem­me mo­nin ta­voin. Pai­kal­le sat­tu­nei­den te­kee mie­li kään­tää pään­sä ja läh­teä pois. Lai­ta­puo­len kul­ki­jan tie on eri­lai­nen.

Kau­ris­mä­ki ta­voit­ti sen, kun Pe­las­tu­sar­mei­jan up­see­ria esit­tä­nyt An­nik­ki Täh­ti lau­loi Niin pie­ni ih­mis­sy­dän on.

Opis­ke­lu­ai­ka­na­ni Liek­ki­ho­tel­lin sei­nus­tal­la Ruo­ho­lah­des­sa is­tui ke­vä­tau­rin­gos­sa kym­me­niä rap­pi­oal­ko­ho­lis­te­ja. He oli­vat ih­mis­vel­ji­äm­me ja si­sa­ri­am­me.

Mar­kus 9 ker­too tus­kai­ses­ta, sai­ras­ta­vas­ta po­jas­ta. Hän oli ai­kan­sa lai­ta­puo­len kul­ki­ja, tai ai­na­kin poik­ke­a­va ih­mi­nen. Hä­nen isän­sä pyy­si apua.

Jee­sus käs­ki pa­haa hen­keä läh­te­mään po­jas­ta. Tau­ti­koh­tauk­ses­sa tä­ris­syt poi­ka rau­hoit­tui, jäi ma­kaa­maan kuin elot­to­ma­na.

Mo­net sa­noi­vat, et­tä nyt se kuo­li! Het­ken pääs­tä Jee­sus tart­tui poi­kaa kä­des­tä ja aut­toi ylös.

Jee­suk­sen pa­ran­ta­mis­työt ei­vät sovi ny­ky­lää­ke­tie­teen kä­si­tyk­siin. Tau­din­ku­va­kin on usein epä­sel­vä.

Mar­kuk­sen ku­vaa­mas­sa het­kes­sä ol­laan kuo­lin­kamp­pai­lun ja draa­man kes­kel­lä. Psy­koot­ti­sen po­ti­laan tau­ti­koh­taus muut­tuu Jee­suk­sen sa­nan voi­mas­ta kau­niik­si ja le­vol­li­sek­si het­kek­si. Sel­lais­ta mo­nien kuo­le­ma on yhä: hel­po­tus, joka jos­kus jopa nä­kyy.

Jee­suk­sen pa­ran­ta­mis­töi­den voi­ma on juu­ri sii­nä, et­tei nii­tä tar­vit­se se­lit­tää. Ne ote­taan vas­taan sel­lai­se­naan.

Moni muu­kin se­lit­tä­mä­tön asia on tot­ta. Rak­kaus, mu­siik­ki, valo – kaik­ki ovat tot­ta. Kuka voi­si kiis­tää nii­den mer­ki­tyk­sen ja se­lit­tää ne?

Lää­ke­tie­de te­kee ih­mei­tä tie­teen ja tut­ki­muk­sen, jär­jen ja tie­don kei­noin. On toi­sen­lai­si­a­kin pa­ran­tu­mi­sia, jopa il­man niin sa­not­tua ih­met­tä. Tau­ti vain hä­vi­ää jos­tain syys­tä.

Se, et­tä us­kon Ju­ma­laan, on mi­nul­le joka päi­vä suu­ri ih­me. Se on sa­mal­la to­dis­tus Jee­suk­sen pa­ran­ta­mis­töi­den voi­mas­ta.

Ne ovat tot­ta, vaik­ken nii­tä kä­si­tä­kään. Ne en­na­koi­vat ja to­dis­ta­vat hä­nen kär­si­myk­sen­sä ja kuo­le­man­sa voi­maa. Us­kon sii­hen, mitä jär­ke­ni ei ta­voi­ta.

Tätä us­ko­a­ni häm­mäs­te­len. Us­ko on jär­ke­vää elä­mää, mut­ta mi­nul­la eri ole tar­vet­ta se­lit­tää us­ko­ni pe­rus­tei­ta jär­jen kei­noil­la. Pi­kem­min­kin koen, et­tä on hie­noa va­pau­tua jär­jen kah­leis­ta ja jää­dä us­kon va­raan.

Kuo­le­vai­suut­ta­ni­kin voin aja­tel­la tur­val­li­ses­ti, sitä tor­ju­mat­ta, sen voi­mas­ta mi­tään kiis­tä­mät­tä. Olen mat­kal­la se­lit­tä­mät­tö­myyk­sien, sai­rauk­sien, rik­ki­näi­syyk­sien, pa­ran­tu­mis­ten ja kuo­le­man maa­il­mas­sa.

Jee­sus Kris­tus he­rät­tää mi­nut­kin ker­ran uu­teen elä­mään. Valo, joka sil­loin koit­taa, on ke­vä­tau­rin­ko­a­kin kirk­kaam­pi. Se valo on Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, ylös­nous­seen ja kuo­le­man voit­ta­neen Va­pah­ta­jan kirk­kaut­ta.

Amen.