En­sim­mäi­nen muis­to­ni met­säs­tä on lap­suu­te­ni ke­sä­pai­kal­ta.  Poi­min siel­tä noin ne­li­vuo­ti­aa­na mus­ti­koi­ta ema­li­mu­kiin. Ne käy­tet­tiin äi­din te­ke­mään pii­rak­kaan tai syö­tiin mai­don ja so­ke­rin kans­sa.

Ai­kui­se­na kä­vin jo ai­kaa sit­ten myy­tyä mök­ki­pals­taa va­koi­le­mas­sa ja to­te­sin lap­suu­den ”met­sän” ol­leen muu­ta­man ne­li­ön har­va ve­sak­ko.

Sen si­jaan sii­tä pa­rin ki­lo­met­rin pääs­sä ol­lut oi­ko­tie kul­ki ihan oi­ke­an met­sän läpi: pol­kua reu­nus­ti­vat kor­ke­at män­ni­köt ja kuu­si­kot, pai­koin niin, et­tä po­lun­mut­kis­sa val­lit­si ikui­nen vii­leä hä­mä­rä.

Nos­tal­gi­a­mat­kal­la to­te­sin muis­to­je­ni muut­ta­neen tuon­kin al­le puo­len ki­lo­met­rin tien pal­jon pi­dem­mäk­si. Ai­koi­naan se ai­heut­ti kau­pun­ki­lais­lap­ses­sa kyl­miä vä­rei­tä: Mitä, jos ek­syy? Mikä tuol­la ra­pi­see?

Met­säs­sä lap­sen mie­li se­koit­ti fak­tan ja fik­ti­on: siel­lä­hän on su­sia ja kar­hu­ja, jo­ten voi tul­la syö­dyk­si! Ja siel­lä voi ol­la myös il­kei­tä met­sän­hal­ti­joi­ta, jot­ka vaa­ti­vat kul­ke­mi­sen lun­naik­si vaik­ka ko­to­na odot­ta­van pik­ku­vel­jen… (Veli muu­ten voi hy­vin, ei­kä mi­nu­a­kaan ole syö­ty.)

Tut­ki­mus­ten mu­kaan met­säs­sä liik­ku­mi­nen ko­hen­taa mie­li­a­laa, lie­vit­tää stres­siä ja rau­hoit­taa. Vaik­ka se lap­se­na toi­mi lä­hes päin­vas­tai­ses­ti, niin nyt al­le­kir­joi­tan väit­teet. Met­säs­sä on hyvä hen­git­tää. 

Huo­li­mat­ta kau­pun­ki­lais­taus­tas­ta­ni mi­nul­la on myös hi­ve­nen ko­ke­mus­ta met­sä­töis­tä: omis­tim­me ai­koi­naan rai­vaus­sa­han. Puo­li­so hank­ki sen ku­rit­taak­seen sil­loi­sen ta­lom­me ym­pä­ril­lä kas­va­vaa puo­len heh­taa­rin met­sää, mut­ta minä sitä käy­tin. Ja jopa niin te­hok­kaas­ti, et­tä naa­pu­ris­sa asu­va met­su­ri an­toi työn jäl­keä kat­sot­tu­aan lu­van poi­ke­ta ton­til­leen rai­vaus­hom­miin.

Se oli to­taa­lis­ta kes­kit­ty­mis­tä: me­kaa­nis­ta työ­tä kuu­lok­keet kor­vil­la – ja Alek­sis Ki­ven sa­noin: ”…ja maa­il­ma un­ho­laan jää­köön”. 

Osaan myös kaa­taa puun moot­to­ri­sa­hal­la ihan oi­ke­aop­pi­ses­ti lo­ve­a­mal­la. Kaa­ta­ma­ni puut ovat vie­lä ro­jah­ta­neet juu­ri sii­hen suun­taan kuin olen ha­lun­nut­kin.

Olen var­maan ai­ko­jen saa­tos­sa kaa­ta­nut yh­teen­sä 6–7 puu­ta, ei­kä mää­rä ole teh­nyt suur­ta lo­vea Suo­men met­sä­va­ran­toi­hin: met­siä tääl­lä on maa­pin­ta-alas­ta yli 70 pro­sent­tia.  Met­sät si­to­vat vuo­sit­tain kym­me­niä mil­joo­nia ton­ne­ja hii­li­di­ok­si­dia toi­mien hii­li­nie­lui­na, jo­ten äk­ki­sel­tään aja­tel­tu­na nii­tä ei kan­nat­tai­si ha­ka­ta. Kun tuu­mii hiu­kan hi­taam­min, muis­taa, et­tä puu lak­kaa si­to­mas­ta hiil­tä, kun se ei enää kas­va.  Ja jos se oma­toi­mi­ses­ti kaa­dut­tu­aan la­ho­aa, se luo­vut­taa si­to­man­sa hii­len ta­kai­sin il­ma­ke­hään. Li­sää hii­li­nie­lu­ja tu­lee siis vain kas­va­vis­ta puis­ta.  Hii­li­nie­lu­jen kan­nal­ta on siis jär­ke­vää sekä an­taa pui­den kas­vaa et­tä kaa­taa nii­tä ja is­tut­taa uu­sia, ku­ten vas­tuul­li­set met­sä­no­mis­ta­jat te­ke­vät­kin: Suo­mes­sa met­sien kas­vu on ylit­tä­nyt pois­tu­man 1970-lu­vun alus­ta läh­tien.