Haak­si­rik­ko
Jul­kais­tu en­sim­mäi­sen ker­ran Ruo­ve­si-leh­des­sä 9.9.2009

An­na-Lii­sa Sil­ta­sen elä­mä ja­kaan­tuu sel­ke­äs­ti kah­tia: seit­se­män vuot­ta en­nen ja kah­dek­san­kym­men­tä jäl­keen Kuru-lai­van haak­si­ri­kon. Vuon­na 1929 Nä­si­jär­vel­lä lä­hel­lä Sii­lin­ka­ria upon­nut höy­ry­lai­va Kuru vei mu­ka­naan sy­vyy­teen An­na-Lii­san äi­din ja isän. Jo­han­nes ja Em­ma Su­lo­nen oli­vat haak­si­ri­kon 138 uh­rin jou­kos­sa. Per­heen nel­jä pien­tä las­ta jäi­vät or­voik­si.

An­na-Lii­sa Sil­ta­nen muis­te­lee iäk­si mie­leen jää­nei­tä lap­suu­den traa­gi­sia päi­viä.

– Isä ja äi­ti oli­vat me­nos­sa Tam­pe­reel­le meil­le lap­sil­le vaat­tei­ta os­ta­maan. He läh­ti­vät kuu­den ai­koi­hin aa­mul­la kä­ve­le­mään To­ko­sen lai­tu­ril­le, jo­hon lai­va poik­ke­si. Muis­tan huu­ta­nee­ni vii­mei­sik­si sa­noik­si, et­tä il­man tu­li­ai­sia et­te sit­ten tule. Sata ker­taa sen jäl­keen olen nii­tä sa­no­ja ka­tu­nut. Tu­li­ai­set tu­li­vat, isä ja äi­ti ei­vät.

Pie­nen lap­sen mie­les­sä oli sel­vää, et­tä hä­nen tuh­muu­ten­sa oli ai­heut­ta­nut lai­van kaa­tu­mi­sen.

Kyy­nel­sil­min An­na-Lii­sa Sil­ta­nen muis­te­lee van­hem­pien os­ta­mia mus­tia, hie­no­ja pit­kä­var­ti­sia saa­pik­kai­ta.

– Mä­rät ne oli­vat pit­kään, nii­tä kui­vat­tiin uu­nin pääl­lä. Mut­ta pal­jon minä nii­tä käy­tin.

Tyt­tö oli tuol­loin Mu­ro­leen kou­lun en­sim­mäi­sen luo­kan op­pi­las, seit­se­män­vuo­ti­as. Lap­sen mie­leen jäi, et­tä il­ma oli kau­nis, mut­ta kova tuu­li tun­tui ko­ti­kal­li­ol­la­kin, jos­sa lai­van tu­loa käy­tiin il­lan mit­taan tä­hyi­le­mäs­sä.

– Nos­tin esi­lii­nan eteen ja py­syin pys­tys­sä tuul­ta vas­ten, niin ko­vaa se pu­hal­si.

Iso­vel­jeä oli pyy­det­ty läm­mit­tä­mään sau­na val­miik­si mat­ka­lai­sil­le. 12-vuo­ti­as Juho teki työ­tä käs­ket­tyä. Kun van­hem­pia ei kuu­lu­nut, lap­set päät­ti­vät kyl­peä kes­ke­nään, et­tei isän ja äi­din tar­vit­si­si sii­tä enää huo­leh­tia, kun myö­hään tu­li­si­vat ko­tiin.

– Se­kin tun­tui kum­mal­li­sel­ta, em­me me lap­set kos­kaan yk­sin sau­no­neet.

Sit­ten tuli käy­mään isän sis­ko Ol­ga. Täti ker­toi hy­vin va­ro­vas­ti lap­sil­le, et­tä Kuru-lai­va on kaa­tu­nut.

– Mi­tään ei voi­nut ky­syä, mut­ta ajat­te­lin, et­tä kyl­lä­hän se lai­va voi siel­tä nous­ta, jos se vaan on kaa­tu­nut.

– Koh­ta tuli vie­lä kak­si naa­pu­rin uk­ko­a­kin mei­tä kat­so­maan, mi­ten pär­jä­tään.

Sii­hen ai­kaan ei ol­lut ta­lois­sa pu­he­li­mia. Pos­tiin tuli tie­to vii­mein, et­tä Kuru-lai­va ei tule pe­ril­le kos­kaan.

– Täti lait­toi meil­le il­ta­sa­pus­kat. En vie­lä­kään ta­jun­nut, mis­tä oli kyse.

Al­koi tul­la il­ta, ja ne­li­vuo­ti­as pik­ku­ve­li As­ko, joka oli tot­tu­nut pir­tis­sä äi­din kans­sa nuk­ku­maan, al­koi huu­taa äi­tiä ja it­keä. Muut si­sa­ruk­set nuk­kui­vat yleen­sä ka­ma­ris­sa. An­na-Lii­sa meni loh­dut­ta­maan pik­kuis­ta, vaik­ka jou­tui kek­si­mään vä­hän omi­aan.

– Ha­lu­sin, et­tä huu­to lop­puu, ajat­te­lin et­tä voi kun sais ol­la vä­hän ai­kaa hil­jaa. Kuis­ka­sin vel­jen kor­vaan, et­tä jos nyt nu­kut, niin aa­mul­la on äi­ti täs­sä si­nun vie­res­säs. Poi­ka hil­je­ni. Sii­hen olin nu­kah­ta­nut it­se­kin.

Yök­si ei Su­lo­sen ta­loon jää­nyt ke­tään ai­kuis­ta.

Aa­mu val­ke­ni, ei­kä van­hem­pia kuu­lu­nut. Naa­pu­rei­ta kävi tu­vas­sa, ra­di­os­ta kuun­nel­tiin pe­las­tu­nei­den ni­mi­lis­taa.

– Äi­ti ei osan­nut ui­da, en ai­na­kaan ol­lut kos­kaan näh­nyt hä­nen ui­van. Mut­ta isä oli hyvä ui­maan ja vah­va. Olim­me pit­kään ihan var­mo­ja, et­tä hän sel­vi­äi­si. Isä oli sitä pait­si lai­va­mie­hiä, hän ei kos­kaan men­nyt lai­vas­sa hyt­tiin, vaan oli ai­na kan­nel­la.

Tut­tu­ja ni­miä ei vain kuu­lu­nut ra­di­on vä­lit­tä­mäl­le sel­vin­nei­den lis­tal­le.

– Sii­tä eteen­päin muis­tois­sa on vain hä­mä­rää. Men­tiin kou­luun ihan ta­val­li­ses­ti maa­nan­tai­na. Se oli odot­te­lua, mut­ta jo­ten­kin vie­lä ajat­te­lin, et­tä kyl­lä ne il­mes­tyy.

Sit­ten tuo­tiin isän ja äi­din vaat­teet ja mat­ka­lauk­ku, jos­sa oli isän nimi.

– Äi­din puku oli tum­man­si­nis­tä silk­kiä, se oli ve­det­ty hal­ki edes­tä. Se oli pie­nen ty­tön mie­les­tä ka­ma­laa, kun äi­din pa­ras puku oli sil­lä ta­val­la ri­kot­tu.

Vaat­teet lai­tet­tiin uu­nin pääl­le kui­va­maan.

– Muis­tan hy­vin, kun kat­se­lin pe­lon­se­kai­sin tun­tein tut­tu­ja vaat­tei­ta pirt­tim­me hen­ka­ris­sa. Jos­pa sit­ten­kin il­mes­tyi­si edes toi­nen, vaik­ka­pa sai­raa­las­ta, kun vaat­teet tuo­tiin jo ko­tiin, tyt­tö vie­lä toi­voi.

Myö­hem­min saa­tiin tie­tää, et­tä Em­ma-äi­ti ei ol­lut eh­ti­nyt hy­tis­tä ulos, vaan huk­ku­nut lai­van mu­ka­na. Isä-Jo­han­nes oli tais­tel­lut elä­mäs­tään, ui­nut pit­kään, ja hä­nel­le oli jo pe­las­tus­ren­gas­kin hei­tet­ty, kun kyl­mä vesi uu­vut­ti voi­mat.

– Pi­tä­kää huol­ta lap­sis­ta­ni, oli­vat isän vii­mei­set ter­vei­set.

Mo­net mo­ni­tui­set ker­rat on An­na-Lii­sa miet­ti­nyt, mikä tar­koi­tus, mikä koh­ta­lo juu­ri hä­nen van­hem­pan­sa joh­ti on­net­to­muu­teen.

– Ajat­te­lin, et­tä mis­sä Tai­vaan Isä oli sil­loin. Äi­ti luki meil­le isom­mil­le lap­sil­le joka il­ta il­ta­ru­kouk­sen, jos­sa ru­koil­tiin van­hem­pien, ko­din ja si­sa­rus­ten yh­des­sä kas­va­mi­sen puo­les­ta. Mi­kään niis­tä toi­veis­ta ei to­teu­tu­nut.

Kaik­ki oli­si ol­lut hy­vin, per­heen ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne­kin al­koi hil­jal­leen ko­hen­tua, kun lap­set oli­vat jo kou­lu­lai­sia. Su­lo­set pi­ti­vät myös pien­tä se­ka­ta­va­ra­kaup­paa.

Oli myös pe­ru­na­pel­toa, yk­si leh­mä, sika ja son­ni­va­sik­ka.

– Se oli mi­nun ni­mik­ko­va­sik­ka­ni, Os­ka­ri ni­mel­tään. Näin kun val­ko-rus­ke­aa Os­ka­ri­a­ni vie­tiin na­rus­sa pois, se tun­tui pa­hal­ta, muis­te­lee An­na-Lii­sa.

Isom­pi si­sar Hel­lä oli pai­kal­la myö­hem­min­kin, kun koti ja kaik­ki ta­va­rat huu­to­kau­pat­tiin, pie­nel­le ty­töl­le se oli kova paik­ka.

Hau­ta­jai­sis­ta An­na-Lii­sal­la on ha­ja­nai­sia muis­to­ja.

– Meil­lä lap­sil­la oli pie­net kuk­ka­kim­put. Sei­soim­me hau­dan reu­nal­la, ja pel­kä­sin, et­tä ih­mis­jouk­ko työn­tää mi­nut­kin hau­taan.

Pian An­na-Lii­sa muut­ti tut­tu­jen su­ku­lais­ten luo Tam­pe­reel­le, mis­sä elä­mä oli hy­vää.

– Kuu­si vuot­ta elin kas­vat­ti­äi­ti­ni ja -isä­ni ai­no­a­na lap­se­na. Mi­nut adop­toi­tiin ja su­ku­ni­me­ni­kin muu­tet­tiin Ki­vi­kos­kek­si. Erit­täin hy­vän ko­din sain, sa­noo An­na-Lii­sa kii­tol­li­se­na.

Si­sa­ruk­set kui­ten­kin ero­tet­tiin toi­sis­taan, las­ten ko­dit oli­vat kau­ka­na.

– Van­hin vel­je­ni Juho vie­tiin Vam­ma­laan. Hän kävi vie­rai­lul­la ke­säl­lä, pääs­sään yh­teis­kou­lu­lai­sen kiil­tä­vä­lip­pai­nen lak­ki. Per­het­tä koh­ta­si uu­si suru, kun hän huk­kui 15-vuo­ti­aa­na, luis­te­li jo­es­sa su­laan. Pää­tim­me pik­ku­vel­je­ni As­kon kans­sa, et­tä mei­dän pi­tää op­pia hy­vin ui­maan, kun vesi on per­heem­me sur­ma, ker­too An­na-Lii­sa.

Har­ras­ta­jau­i­ma­rei­ta si­sa­ruk­sis­ta tu­li­kin, As­kos­ta oi­kein ui­ma­mais­te­ri.

Kuru-lai­van mur­he­näy­tel­mä on An­na-Lii­san elä­män tai­te­koh­ta. Nä­si­jär­vi on eri­tyi­nen jär­vi, pe­lot­ta­va ja synk­kä.

– Ai­na kun lai­val­la Nä­si­jär­ven sel­kää men­nään, se on ihan kau­he­aa. Jos Nä­si­jär­ves­sä uin, niin ai­na tu­lee mie­leen, et­tä sin­ne jär­vi vei äi­din ja isän.

Muis­tan huu­ta­nee­ni vii­mei­sik­si sa­noik­si, et­tä il­man tu­li­ai­sia et­te sit­ten tule. Sata ker­taa sen jäl­keen olen nii­tä sa­no­ja ka­tu­nut.

Jos­pa sit­ten­kin
il­mes­tyi­si edes toi­nen, vaik­ka­pa sai­raa­las­ta, kun vaat­teet tuo­tiin
jo ko­tiin.

Ai­na kun lai­val­la
Nä­si­jär­ven sel­kää
men­nään, se on ihan kau­he­aa.