Kuru-laivan mukana menivät isä ja äiti
Haaksirikko
Julkaistu ensimmäisen kerran Ruovesi-lehdessä 9.9.2009
Anna-Liisa Siltasen elämä jakaantuu selkeästi kahtia: seitsemän vuotta ennen ja kahdeksankymmentä jälkeen Kuru-laivan haaksirikon. Vuonna 1929 Näsijärvellä lähellä Siilinkaria uponnut höyrylaiva Kuru vei mukanaan syvyyteen Anna-Liisan äidin ja isän. Johannes ja Emma Sulonen olivat haaksirikon 138 uhrin joukossa. Perheen neljä pientä lasta jäivät orvoiksi.
Anna-Liisa Siltanen muistelee iäksi mieleen jääneitä lapsuuden traagisia päiviä.
– Isä ja äiti olivat menossa Tampereelle meille lapsille vaatteita ostamaan. He lähtivät kuuden aikoihin aamulla kävelemään Tokosen laiturille, johon laiva poikkesi. Muistan huutaneeni viimeisiksi sanoiksi, että ilman tuliaisia ette sitten tule. Sata kertaa sen jälkeen olen niitä sanoja katunut. Tuliaiset tulivat, isä ja äiti eivät.
Pienen lapsen mielessä oli selvää, että hänen tuhmuutensa oli aiheuttanut laivan kaatumisen.
Kyynelsilmin Anna-Liisa Siltanen muistelee vanhempien ostamia mustia, hienoja pitkävartisia saapikkaita.
– Märät ne olivat pitkään, niitä kuivattiin uunin päällä. Mutta paljon minä niitä käytin.
Tyttö oli tuolloin Muroleen koulun ensimmäisen luokan oppilas, seitsemänvuotias. Lapsen mieleen jäi, että ilma oli kaunis, mutta kova tuuli tuntui kotikalliollakin, jossa laivan tuloa käytiin illan mittaan tähyilemässä.
– Nostin esiliinan eteen ja pysyin pystyssä tuulta vasten, niin kovaa se puhalsi.
Isoveljeä oli pyydetty lämmittämään sauna valmiiksi matkalaisille. 12-vuotias Juho teki työtä käskettyä. Kun vanhempia ei kuulunut, lapset päättivät kylpeä keskenään, ettei isän ja äidin tarvitsisi siitä enää huolehtia, kun myöhään tulisivat kotiin.
– Sekin tuntui kummalliselta, emme me lapset koskaan yksin saunoneet.
Sitten tuli käymään isän sisko Olga. Täti kertoi hyvin varovasti lapsille, että Kuru-laiva on kaatunut.
– Mitään ei voinut kysyä, mutta ajattelin, että kyllähän se laiva voi sieltä nousta, jos se vaan on kaatunut.
– Kohta tuli vielä kaksi naapurin ukkoakin meitä katsomaan, miten pärjätään.
Siihen aikaan ei ollut taloissa puhelimia. Postiin tuli tieto viimein, että Kuru-laiva ei tule perille koskaan.
– Täti laittoi meille iltasapuskat. En vieläkään tajunnut, mistä oli kyse.
Alkoi tulla ilta, ja nelivuotias pikkuveli Asko, joka oli tottunut pirtissä äidin kanssa nukkumaan, alkoi huutaa äitiä ja itkeä. Muut sisarukset nukkuivat yleensä kamarissa. Anna-Liisa meni lohduttamaan pikkuista, vaikka joutui keksimään vähän omiaan.
– Halusin, että huuto loppuu, ajattelin että voi kun sais olla vähän aikaa hiljaa. Kuiskasin veljen korvaan, että jos nyt nukut, niin aamulla on äiti tässä sinun vieressäs. Poika hiljeni. Siihen olin nukahtanut itsekin.
Yöksi ei Sulosen taloon jäänyt ketään aikuista.
Aamu valkeni, eikä vanhempia kuulunut. Naapureita kävi tuvassa, radiosta kuunneltiin pelastuneiden nimilistaa.
– Äiti ei osannut uida, en ainakaan ollut koskaan nähnyt hänen uivan. Mutta isä oli hyvä uimaan ja vahva. Olimme pitkään ihan varmoja, että hän selviäisi. Isä oli sitä paitsi laivamiehiä, hän ei koskaan mennyt laivassa hyttiin, vaan oli aina kannella.
Tuttuja nimiä ei vain kuulunut radion välittämälle selvinneiden listalle.
– Siitä eteenpäin muistoissa on vain hämärää. Mentiin kouluun ihan tavallisesti maanantaina. Se oli odottelua, mutta jotenkin vielä ajattelin, että kyllä ne ilmestyy.
Sitten tuotiin isän ja äidin vaatteet ja matkalaukku, jossa oli isän nimi.
– Äidin puku oli tummansinistä silkkiä, se oli vedetty halki edestä. Se oli pienen tytön mielestä kamalaa, kun äidin paras puku oli sillä tavalla rikottu.
Vaatteet laitettiin uunin päälle kuivamaan.
– Muistan hyvin, kun katselin pelonsekaisin tuntein tuttuja vaatteita pirttimme henkarissa. Jospa sittenkin ilmestyisi edes toinen, vaikkapa sairaalasta, kun vaatteet tuotiin jo kotiin, tyttö vielä toivoi.
Myöhemmin saatiin tietää, että Emma-äiti ei ollut ehtinyt hytistä ulos, vaan hukkunut laivan mukana. Isä-Johannes oli taistellut elämästään, uinut pitkään, ja hänelle oli jo pelastusrengaskin heitetty, kun kylmä vesi uuvutti voimat.
– Pitäkää huolta lapsistani, olivat isän viimeiset terveiset.
Monet monituiset kerrat on Anna-Liisa miettinyt, mikä tarkoitus, mikä kohtalo juuri hänen vanhempansa johti onnettomuuteen.
– Ajattelin, että missä Taivaan Isä oli silloin. Äiti luki meille isommille lapsille joka ilta iltarukouksen, jossa rukoiltiin vanhempien, kodin ja sisarusten yhdessä kasvamisen puolesta. Mikään niistä toiveista ei toteutunut.
Kaikki olisi ollut hyvin, perheen taloudellinen tilannekin alkoi hiljalleen kohentua, kun lapset olivat jo koululaisia. Suloset pitivät myös pientä sekatavarakauppaa.
Oli myös perunapeltoa, yksi lehmä, sika ja sonnivasikka.
– Se oli minun nimikkovasikkani, Oskari nimeltään. Näin kun valko-ruskeaa Oskariani vietiin narussa pois, se tuntui pahalta, muistelee Anna-Liisa.
Isompi sisar Hellä oli paikalla myöhemminkin, kun koti ja kaikki tavarat huutokaupattiin, pienelle tytölle se oli kova paikka.
Hautajaisista Anna-Liisalla on hajanaisia muistoja.
– Meillä lapsilla oli pienet kukkakimput. Seisoimme haudan reunalla, ja pelkäsin, että ihmisjoukko työntää minutkin hautaan.
Pian Anna-Liisa muutti tuttujen sukulaisten luo Tampereelle, missä elämä oli hyvää.
– Kuusi vuotta elin kasvattiäitini ja -isäni ainoana lapsena. Minut adoptoitiin ja sukunimenikin muutettiin Kivikoskeksi. Erittäin hyvän kodin sain, sanoo Anna-Liisa kiitollisena.
Sisarukset kuitenkin erotettiin toisistaan, lasten kodit olivat kaukana.
– Vanhin veljeni Juho vietiin Vammalaan. Hän kävi vierailulla kesällä, päässään yhteiskoululaisen kiiltävälippainen lakki. Perhettä kohtasi uusi suru, kun hän hukkui 15-vuotiaana, luisteli joessa sulaan. Päätimme pikkuveljeni Askon kanssa, että meidän pitää oppia hyvin uimaan, kun vesi on perheemme surma, kertoo Anna-Liisa.
Harrastajauimareita sisaruksista tulikin, Askosta oikein uimamaisteri.
Kuru-laivan murhenäytelmä on Anna-Liisan elämän taitekohta. Näsijärvi on erityinen järvi, pelottava ja synkkä.
– Aina kun laivalla Näsijärven selkää mennään, se on ihan kauheaa. Jos Näsijärvessä uin, niin aina tulee mieleen, että sinne järvi vei äidin ja isän.
Muistan huutaneeni viimeisiksi sanoiksi, että ilman tuliaisia ette sitten tule. Sata kertaa sen jälkeen olen niitä sanoja katunut.
Jospa sittenkin
ilmestyisi edes toinen, vaikkapa sairaalasta, kun vaatteet tuotiin
jo kotiin.
Aina kun laivalla
Näsijärven selkää
mennään, se on ihan kauheaa.