Vuo­si sit­ten Juha Roi­ha pää­si Vin­han re­si­dens­si­vie­rai­lul­laan ai­ti­o­pai­kal­le: suo­raan kul­ma­huo­neen ik­ku­nan al­la si­ni­sen va­lon välk­kees­sä ta­pah­tui dra­maat­ti­nen pi­dä­tys. Tänä vuon­na Ruo­ve­si on ot­ta­nut kir­jai­li­jan vas­taan rau­hal­li­sem­min: tu­tuk­si ovat tul­leet Sii­ka­ne­van pit­kos­puut.

Työn al­la hä­nel­lä on kak­si hy­vin eri­lais­ta te­os­ta, tie­to­kir­ja ja dek­ka­ri.

Tie­to­kir­jan työ­ni­me­nä on Muu­al­la kuin Va­la­mos­sa ja Lin­tu­las­sa kil­voit­te­le­vat suo­ma­lai­set mun­kit ja nun­nat.

Roi­ha ker­too, et­tä Poh­jois-Krei­kas­sa At­hos­vuo­rel­la si­jait­see tu­hat­vuo­ti­nen, au­to­no­mi­nen munk­ki­ta­sa­val­ta, jos­sa toi­mii pa­ri­kym­men­tä luos­ta­ria. Roi­ha on kir­jan tii­moil­ta vie­rail­lut kol­me ker­taa ja ta­van­nut kaik­ki nel­jä sil­lä asu­vaa suo­ma­lais­ta.

– Aja­tus on, et­tä mä va­el­lan näi­den ih­mis­ten en­ke­li­maa­li­maan, ku­ten he it­se elä­mään­sä ku­tu­suu. Näi­den py­hien, mun­kin osan va­lin­nei­den ih­mis­ten luo­na mä opin ai­na jo­tain.

Kir­ja on myös hä­nen oma va­el­lus­ker­to­muk­sen­sa ja kas­vu­ta­ri­nan­sa. Roi­ha ha­lu­aa ym­mär­tää munk­kien har­vi­nai­sen elä­män­va­lin­nan syyt.

– Min­kä ta­kia he ovat läh­te­neet sii­hen maa­il­maan, jos­sa ar­kea on va­paa­eh­toi­nen se­li­baat­ti ja hir­veä kuu­li­ai­suus, hän poh­tii.

Kun olen viet­tä­nyt by­sant­ti­lai­ses­sa munk­kien kil­voit­te­lu­maa­il­mas­sa jon­kun ai­kaa, niin sitä kir­joit­taa mie­lel­lään jo­tain fik­ti­o­ta.

Syn­ty­mäs­sä ole­van dek­ka­rin maa­il­mas­sa nä­kyy Roi­han me­di­a­taus­ta toi­mit­ta­ja­na ra­di­os­sa ja te­le­vi­si­os­sa.

– Kir­jan työ­ni­mi on Mur­ha­suo­ra. Sii­nä on me­nos­sa suo­ra lä­he­tys, jos­sa al­kaa ih­mi­siä kuol­la. Stu­dio on mii­noi­tet­tu, ku­kaan ei saa pois­tua tai tul­la si­säl­le, kon­na uh­kaa rä­jäyt­tää koko stu­di­o­ta­lon. On­nek­si siel­lä on pai­kal­la po­lii­si, joka al­kaa rat­koa on­gel­maa, ku­vai­lee Roi­ha.

Vin­han viik­ko ku­lui siis pää­a­si­as­sa munk­kien ja nun­nien seu­ras­sa, sil­lä tie­to­kir­jas­ta on jo jul­kai­su­so­pi­mus SKS:n kans­sa. Dek­ka­ri sopi sil­ti hy­vin vä­li­pa­lak­si.

– Kun olen viet­tä­nyt by­sant­ti­lai­ses­sa munk­kien kil­voit­te­lu­maa­il­mas­sa jon­kun ai­kaa, niin sitä kir­joit­taa mie­lel­lään jo­tain fik­ti­o­ta.

Hyp­py maa­il­mas­ta toi­seen su­juu Roi­han mu­kaan on­gel­mit­ta, sil­lä toi­mit­ta­ja­na sel­lai­seen on tot­tu­nut.

– Il­ta­lä­he­tyk­ses­sä mi­nul­la saat­toi ol­la nel­jä tai vii­si haas­ta­tel­ta­vaa – ei­kä ne ol­leet sa­mas­ta ai­hees­ta. Kir­ja­mes­suil­la­kin teen pal­jon haas­tat­te­lu­ja, jois­sa on sama hom­ma. Pi­tää vaan nap­saut­taa pää­hän eri asen­to­ja.

Juha Roiha kirjoitti Vinhalla kahta kirjaa. Hyllystä löytyi myös oma teos.

Sirkku Somero

Kir­jai­li­ja ei kui­ten­kaan voi ins­pi­raa­ti­o­ta odo­tel­la. Pi­tää is­tua kir­joit­ta­maan, ja luot­taa sii­hen, et­tä pääs­sä on mis­tä kir­joit­taa: täy­tyy ol­la sa­no­ja, ta­ri­noi­ta.

Jot­ta sa­no­ja on, pi­tää lu­kea pal­jon.

– Mei­dän kie­li ja kult­tuu­ri on niin tär­kei­tä voi­ma­va­ro­ja, et­tä il­man nii­tä – sa­no­ja ja sen hen­gen omak­su­mis­ta – ih­mi­nen ei ole mi­tään. Ne, jot­ka pu­hu­vat kult­tuu­ris­ta luk­sus­pal­ve­lu­na, sa­no­vat siis, et­tä ih­mi­nen on luk­sus­pal­ve­lu. Jos ih­mi­nen on luk­sus­pal­ve­lu, niin kel­le tämä yh­teis­kun­ta sit­ten on?

Vin­han re­si­dens­si­vie­rai­lun jäl­keen Roi­ha mat­kaa Jy­väs­ky­län kir­ja­mes­suil­le, jos­sa Roi­ha haas­tat­te­lee mui­ta kir­jai­li­joi­ta. Hän käy val­mis­tau­tu­es­saan läpi 14 haas­ta­tel­ta­van­sa kir­jo­ja.

– Pa­ras­ta ai­kaa lu­et­ta­va­na on Pirk­ka-Pek­ka Pe­te­liuk­sen kir­ja, Os­mo Soi­nin­vaa­ra ja Tie­to-Fin­lan­dia-eh­dok­kai­na ol­lei­ta kir­jo­ja. Ja on muu­ta­kin, Ta­pa­ni Bag­ge ja Mark­ku Rop­po­nen ai­na­kin. Jos­kus vie­lä koit­taa ai­ka, et­tä saan it­se päät­tää, mitä luen, mut­ta täl­lä het­kel­lä sii­tä päät­tä­vät muut, nau­raa Roi­ha puo­lik­si to­sis­saan.

– Tyk­kään hir­ve­äs­ti dek­ka­reis­ta. Juu­ri luin yh­den ar­vos­te­tuim­mis­ta sul­je­tun huo­neen ar­voi­tuk­sis­ta, eli Car­ter Dick­so­nin Juu­dak­sen ik­ku­na, hän heit­tää esi­mer­kin muus­ta lu­ke­mi­ses­ta.

Mei­dän kie­li ja kult­tuu­ri on niin tär­kei­tä voi­ma­va­ro­ja, et­tä il­man nii­tä – sa­no­ja ja sen hen­gen omak­su­mis­ta – ih­mi­nen ei ole mi­tään.

Vas­ta­pai­no­na kir­joit­ta­mi­sel­le on luon­to, niin on ai­na ol­lut.

– En voi ku­vi­tel­la suu­rem­paa nau­tin­toa kuin met­säs­sä kä­ve­ly ja sen ais­ti­mi­nen.

Kir­joit­ta­mi­ses­ta ir­ti pää­see myös ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa.

– Tyk­kään käy­dä or­to­dok­sis­sa pal­ve­luis­sa, kos­ka ne ovat lä­pi­sä­vel­let­tyä. Siel­lä kun kaik­ki re­si­toi, pönt­tö tyh­je­nee kum­mas­ti.

Omaan elä­mään­sä or­to­dok­si­sen us­kon Roi­ha on löy­tä­nyt van­hem­mal­la iäl­lä. Hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat kar­ja­lai­sia, mut­ta evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­sia.

– Äi­ti kyl­lä maa­la­si iko­nei­ta. Niis­tä olen ai­na ty­kän­nyt, mut­ta lu­te­ri­lai­ses­ta kir­kos­ta ero­sin heti, kun täy­tin 18. Or­to­dok­si­seen kirk­koon lii­tyin kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten, to­sin vai­mo­ni ja lap­se­ni liit­tyi­vät en­sin.

Or­to­dok­si­seen us­koon kään­ty­mi­nen liit­tyy myös työs­ken­te­ly Va­la­mon luos­ta­ris­sa.

Itäi­sen ja län­ti­sen kir­kon eroa Roi­ha ku­vaa sil­lä, et­tä län­nen kirk­ko on Roo­man kirk­ko, jon­ka kie­li on la­ti­na, lain kie­li. Itäi­sen kir­kon kie­li on kreik­ka, fi­lo­so­fi­an, kau­neu­den ja es­te­tii­kan kie­li.

– Ju­ma­lan toi­nen nimi on kau­neus.