Lu­es­ke­lin Ak­se­li Gal­len-Kal­le­lan Kal­le­la-kir­jan nä­köis­pai­nos­ta (al­ku­pe­räi­nen: WSOY, 1924). Huo­mi­o­ta­ni kiin­nit­ti kir­jas­sa ot­sik­ko Kat­kel­ma met­siem­me ta­ri­nas­ta. Ak­se­li Gal­len-Kal­le­la kir­joit­taa sen al­la:

”Van­hat ru­nom­me to­dis­ta­vat, et­tä Suo­men kan­sa eli tä­män­ta­pai­sis­sa her­kis­sä suh­teis­sa met­sän pui­hin. Mut­ta vii­meis­ten kuu­den-, seit­se­män­kym­me­nen vuo­den ku­lu­es­sa on kan­sam­me sie­lu­ne­lä­mäs­tä tämä luon­non­ru­nous mel­kein tyys­tin hä­vin­nyt – kii­tos tuk­kiyh­ti­öit­ten he­rät­tä­män ra­han­hi­mon.

Nyt nä­kee met­sän­hak­kaa­jas­sa raa’an ja tun­teet­to­man teu­ras­ta­jan. Ja kun nä­kee puun kyl­jes­sä merk­ki­pil­kan, joka osoit­taa kuo­le­man­tuo­mi­o­ta en­si hak­kuu­kau­te­na, niin tun­tee sy­dän­tän­sä kir­vel­tä­vän. Sin­ne ne kaa­tu­vat, van­ha­nai­kai­sen voi­man ja mah­din edus­ta­jat Suo­men met­sis­sä, nuo­rem­man kas­vil­li­suu­den ja­lot suo­je­li­jat ja var­ti­jat – ja kes­tää vuo­si­sa­to­ja en­nen kuin uu­sia on nous­sut nii­den si­jal­le, ei­kä nii­den ve­roi­sia nou­se kos­kaan.”

Ai­mo Kui­va­mä­ki