Olen lu­ke­nut maa­nan­tai­na tul­lut­ta vii­kon­van­haa he­sa­ria, jon­ka päi­väys on 26.1.2020. Saan sun­nun­tai­he­sa­rin Wie­niin jos­kus seu­raa­va­na tiis­tai­na, toi­si­naan vas­ta vii­kon pääs­tä; pos­tin kul­ku on mi­nul­le mys­tee­ri.

Leh­des­sä on kes­kei­se­nä tee­ma­na ho­lo­kaus­ti ja juu­ta­lai­suus, kos­ka seu­raa­va­na päi­vä­nä tuli ku­lu­neek­si 75 vuot­ta Aus­witc­hin kes­ki­tys­lei­rin va­pau­tu­mi­ses­ta. Yk­si ar­tik­ke­li kä­sit­te­lee fi­lo­so­fi Han­na Arent­hia, joka oli juu­ta­lai­nen, mut­ta pää­si mo­nien on­nel­lis­ten sat­tu­mien kaut­ta pa­ke­ne­maan New Yor­kiin ke­vääl­lä 1941.

Vuon­na 1960 Arenth seu­ra­si Je­ru­sa­le­mis­sa SS-joh­ta­ja Adolf Eich­man­nia vas­taan käy­tyä oi­keu­den­käyn­tiä ja ra­por­toi sii­tä The New Yor­ker -leh­del­le. Ra­port­ti il­mes­tyi myö­hem­min laa­jen­net­tu­na myös kir­ja­na. Si­tee­raan HS:n Ele­o­noo­ra Rii­his­tä:

"Oi­keu­den­käyn­ti oli Arent­hil­le lie­vä pet­ty­mys. Hän odot­ti pää­se­vän­sä kat­so­maan sil­mäs­tä sil­mään de­mo­nis­ta hir­vi­ö­tä, mut­ta la­si­ko­pis­sa kö­köt­ti van­git­tu­na kui­vak­ka ja vä­hän tol­lon oloi­nen by­rok­raat­ti.

Täs­tä syn­tyi hä­nen ai­koi­naan hy­vin po­lee­mi­se­na pi­det­ty aja­tuk­sen­sa pa­huu­den ar­ki­päi­väi­syy­des­tä."

Eich­mann ei ul­ko­nä­öl­tään vas­tan­nut mie­li­ku­vaa epäin­hi­mil­li­ses­tä raa­ka­lai­ses­ta, pa­rem­min­kin tun­nol­li­ses­ta vir­ka­mie­hes­tä, joka nou­dat­taa ylem­mäl­tä ta­hol­ta saa­mi­aan mää­räyk­siä ja oh­jei­ta, la­ke­ja ja ase­tuk­sia.

Tun­tuu­ko tu­tul­ta? Tu­lee­ko mie­lee­si jo­kin yh­ty­mä­koh­ta ny­ky­päi­vään?

Mik­si mei­dän suo­ma­lais­ten pi­täi­si muis­tel­la Aus­witc­hia, ho­lo­kaus­tia, näin pit­kän ajan ku­lut­tua? “Ei meil­lä ol­lut juu­ta­lai­sia, ei meil­lä ole sen asi­an kans­sa mi­tään te­ke­mis­tä“, saat­taa joku aja­tel­la, sa­noa ää­neen­kin.

Tot­ta, ai­na­kin osit­tain: Suo­mes­sa oli var­sin vä­hän juu­ta­lai­sia, mut­ta kyl­lä hei­tä oli, ja muu­ta­ma heis­tä luo­vu­tet­tiin Sak­saan. Sen li­säk­si Suo­mi ei vuon­na 1938 ot­ta­nut vas­taan höy­ry­lai­va Ari­ad­nel­la Itä­val­las­ta pa­en­nei­ta juu­ta­lai­sia, 53 hen­ki­löä, hei­tä ei pääs­tet­ty mai­hin ja syyk­si il­moi­tet­tiin puut­tu­va vii­su­mi.

En muis­ta, et­tä kou­lus­sa 1950-lu­vul­la oli­si his­to­ri­an tun­nil­la pu­hut­tu ho­lo­kaus­tis­ta, Aus­witc­his­ta tai mis­tään muus­ta­kaan lä­hi­his­to­ri­an tra­ge­di­as­ta, tus­kin vuo­des­ta 1918 sii­tä­kään. Nuo­re­na en tien­nyt juu­ta­lai­suu­des­ta mi­tään. Sen si­jaan mie­lee­ni on jää­nyt lap­suu­des­ta­ni eri­koi­nen ta­paus, jon­ka ha­lu­an täs­sä ker­toa:

Sii­hen ai­kaan piti jo­kai­sel­la ai­kui­sel­la nai­sel­la ol­la vaa­te­kaa­pis­saan kun­non mus­ta jak­ku­pu­ku sil­tä va­ral­ta, et­tä tu­li­si hau­ta­jais­kut­su tai jo­kin muu ti­lai­suus, jo­hon oli pu­keu­dut­ta­va juh­la­vas­ti. Äi­ti to­te­si jos­sain vai­hees­sa, et­tei hä­nen jak­ku­pu­kun­sa ol­lut enää käyt­tö­kel­poi­nen, oli os­tet­ta­va uu­si. Tä­ti­ni asui Hel­sin­gis­sä, ja kun mi­nun­kin piti lap­se­na käy­dä ker­ran vuo­des­sa sil­mä­lää­kä­ris­sä, pää­tet­tiin yh­dis­tää os­tos­mat­ka ja lää­kä­ri­reis­su. Äi­ti ja minä mat­kus­tim­me sun­nun­tai­na il­ta­ju­nal­la Vilp­pu­las­ta Hel­sin­kiin ja täti ot­ti it­sel­leen maa­nan­taik­si va­paa­päi­vän. Ai­kai­sin maa­nan­tai-aa­mu­na läh­dim­me kau­pun­gil­le jak­ku­pu­kuos­tok­sil­le.

Heti en­sim­mäi­ses­sä liik­kees­sä on­nes­ti, mi­nun mie­les­tä­ni. Äi­ti so­vit­ti jak­ku­pu­kua, joka is­tui kuin va­let­tu ja oli kai­ken li­säk­si kau­nis. Hin­ta? Ai­ka kal­lis, mut­ta myy­jä, van­ha mies, oli val­mis an­ta­maan alen­nus­ta. Ih­met­te­lin, mik­sei äi­ti kiin­nos­tu­nut pu­vus­ta, vaik­ka myy­jä alen­si tois­ta­mi­seen hin­taa. “Kat­so­kaa nyt it­se­kin, rou­va kilt­ti, puku on kuin juu­ri teil­le rää­tä­löi­ty!“ Mut­ta äi­ti kuis­ka­si jo­tain si­sa­ren­sa kor­vaan ja me pois­tuim­me ka­dul­le, vaik­ka myy­jä vie­lä ovel­la huu­te­li mei­tä tu­le­maan ta­kai­sin.

Ul­ko­na täti se­lit­ti meil­le, et­tä kyse oli juu­ta­lai­ses­ta liik­kees­tä. Il­mei­ses­ti olim­me vii­kon en­sim­mäi­set asi­ak­kaat ja omis­ta­jal­le oli­si tuo­nut on­nea, jos en­sim­mäi­nen asi­a­kas oli­si teh­nyt kau­pat. Äi­ti taas sa­noi, et­tä hän oli tul­lut var­ta vas­ten kau­pun­kiin kat­se­le­maan vä­hän kau­em­min vaat­tei­ta, hy­pis­te­le­mään mus­lii­ne­ja ja sor­set­te­ja, mitä nii­tä kan­kai­ta nyt sii­hen ai­kaan oli. En muis­ta, mil­lai­sen asun hän lo­pul­ta os­ti, mut­ta us­ko­mus vii­kon en­sim­mäi­sen asi­ak­kaan tuo­mas­ta on­nes­ta jäi mie­lee­ni.

Tois­tan vie­lä ky­sy­myk­se­ni: mik­si mei­dän on muis­tel­ta­va ho­lo­kaus­tia? Sik­si, et­tei se kaik­ki al­ka­nut niin, et­tä polt­tou­u­nei­hin sy­ty­tet­tiin tuli, se al­koi pal­jon ai­kai­sem­min, huo­maa­mat­ta. Se al­koi sii­tä, et­tä juu­ta­lai­sia ja mui­ta vä­hem­mis­tö­jä alet­tiin kat­soa kar­saas­ti, se al­koi kau­nas­ta, jos­ta tuli ar­kis­ta. Se al­koi sii­tä, et­tä alet­tiin pu­hua “meis­tä“ ja “niis­tä“ olet­ta­en, et­tei­vät kaik­ki ih­mi­set ol­leet sa­ma­nar­voi­sia.

Niin teh­dään nyt­kin, so­mes­sa, fa­ce­boo­kis­sa, twit­te­ris­sä, leh­tien kes­kus­te­lu­pals­toil­la. Ne “toi­set“ ovat maa­han­muut­ta­jia, ro­maa­ne­ja, ihon­vä­ril­tään poik­ke­a­via, pult­sa­rei­ta, trans-hen­ki­löi­tä, van­ki­la­kun­de­ja tai muu­ten epäi­lyt­tä­viä ih­mi­siä, ei­vät “mei­kä­läi­siä“. “Me“ olem­me hei­dän ylä­puo­lel­laan, vain “me“ olem­me oi­kei­ta suo­ma­lai­sia. Sa­maan ta­paan se kaik­ki al­koi 1930-lu­vul­la, sik­si on hyvä muis­taa ho­lo­kaus­ti: ei kos­kaan enää!

Wien 2.2.2020