Suo­ma­lai­se­na olen saa­nut ve­ren­pe­rin­nök­si hil­lit­tö­män työ­mo­raa­lin ja hy­vin vä­hän kei­no­ja pi­tää huol­ta it­ses­tä­ni. Sy­väl­le kult­tuu­riim­me on juur­tu­nut ihan­ne ih­mi­ses­tä, joka puur­taa aa­mus­ta il­taan, käy vä­lil­lä syn­nyt­tä­mäs­sä tai kaa­ta­mas­sa kir­veen­hal­ko­maan pol­veen pa­lo­vii­naa ja pa­laa sit­ten töi­hin­sä kuin ei mi­tään. Sil­kal­la si­sul­la tämä ihan­neyk­si­lö käy lo­pu­ton­ta työ­sar­kaa päin ja ker­too kai­kil­le, et­tä sit­ten hau­das­sa eh­tii kyl­lä le­päi­le­mään.

Su­ku­juu­re­ni ovat hä­mä­läi­sis­sä uu­dis­rai­vaa­jis­sa, jot­ka saa­pui­vat kor­pi­mail­le mu­ka­naan vain työ­ka­lun­sa ja lai­hat eluk­kan­sa. Ta­ri­nat ker­to­vat, et­tä he­vos­ten kuol­les­sa näl­kään nai­set lai­tet­tiin ve­tä­mään au­ro­ja ki­vi­sil­le pel­loil­le. Ku­kaan ei omis­ta­nut mi­tään, mitä ei ol­lut omin kä­sin teh­nyt, pyy­dys­tä­nyt tai ra­ken­ta­nut. Työ oli ai­noa asia, joka ta­ka­si jat­ku­vuu­den ja sel­vi­ä­mi­sen an­ka­ris­sa olois­sa.

Vaik­ka ah­ke­ruu­den pe­rin­tö on tuo­nut meil­le pal­jon hy­vää, sen so­vel­ta­mi­nen ny­ky­e­lä­mäs­sä sel­lai­se­naan ei pal­ve­le hy­vin­voin­tia.

Myö­hem­pien su­ku­pol­vien maan­vil­je­li­jät, kir­ves­mie­het ja mei­je­ri­työ­läi­set kan­toi­vat työ­te­li­ään ih­mi­sen taak­kan­sa omil­la työ­u­ril­laan. Vaa­ri­ni opet­ti, et­tä ih­mi­nen ra­ken­taa it­sen­sä ja elä­män­sä ku­ten ta­lon: työl­lä. Lais­kan ra­ken­ta­jan pe­rus­tuk­set la­ho­a­vat ja kat­to len­tää en­sim­mäi­sen myrs­kyn tul­len.

Vaik­ka ah­ke­ruu­den pe­rin­tö on tuo­nut meil­le pal­jon hy­vää, sen so­vel­ta­mi­nen ny­ky­e­lä­mäs­sä sel­lai­se­naan ei pal­ve­le hy­vin­voin­tia. Työ­e­lä­mä ja eli­nym­pä­ris­tö on muut­tu­nut ra­di­kaa­lis­ti niis­tä ajois­ta, kun iso­van­hem­pie­ni tai van­hem­pie­ni su­ku­pol­vi teki uraan­sa. Enää pelk­kä työ­te­li­äi­syys ei rii­tä. Jat­ku­vas­ti on ve­nyt­tä­vä pa­rem­paan, enem­pään, no­pe­am­min. Ih­mi­nen on pel­kis­ty­nyt nu­me­roik­si kel­lo­kor­tin ja yl­ti­ö­päi­sen te­hos­ta­mis­suun­ni­tel­man vä­liin.

Lii­an mo­nen täy­tyy pa­laa lop­puun ym­mär­tääk­seen, et­tä ih­mi­nen ei ole kone. Kun ke­ho­mie­li lak­kaa ker­ta­kaik­ki­ses­ti toi­mi­mas­ta, on pak­ko ope­tel­la huol­ta­maan sitä. Oman ra­jal­li­suu­den ää­rel­lä ym­mär­tää sy­väs­ti myös kai­ken muun ra­jal­li­suu­den. Ra­jal­li­suu­den ko­ke­mus te­kee nöy­räk­si. Äk­kiä elä­män ar­vot kei­kah­ta­vat ja muut­ta­vat muo­to­aan. Elä­män kes­ki­öön as­tuu elä­mä it­se.

Lii­an mo­nen täy­tyy pa­laa lop­puun ym­mär­tääk­seen, et­tä ih­mi­nen ei ole kone.

Ra­di­kaa­leim­pia asi­oi­ta ny­ky­maa­il­mas­sa ovat lepo ja nau­tin­to. Mo­lem­mil­la on li­sään­ty­es­sään val­ta muut­taa koko tun­te­mam­me maa­il­ma. Mo­lem­mil­la on kyky tuo­da ih­mi­sen elä­mään val­ta­va mää­rä hy­vin­voin­tia. Ku­vi­tel­la, et­tä voi­si vä­lil­lä vain ol­la te­ke­mi­sen si­jaan. Naut­tia pie­nis­tä asi­ois­ta ja ilois­ta. Sal­lia it­sel­le hoi­vaa, hoi­toa ja hel­lyyt­tä, niin it­sel­tä kuin muil­ta. Tätä kaik­kea jo­kai­nen tar­vit­see voi­dak­seen hy­vin. Tätä kaik­kea maa­il­ma tar­vit­see muut­tu­ak­seen.

Vaa­ri­ni oli oi­ke­as­sa. Il­man kun­non pe­rus­tuk­sia ei voi elää. Mut­ta hy­vän elä­män pe­rus­tuk­set ra­ken­tu­vat muul­la­kin kuin työl­lä. Saam­me ol­la esi­van­hem­mil­lem­me kii­tol­li­sia pal­jos­ta. Nyt on kui­ten­kin tul­lut ai­ka mää­rit­tää uu­den ajan ja elä­män­ta­van uu­det ar­vot. Jos jo­kai­nen si­tou­tui­si le­von vaa­li­mi­seen ar­mot­to­man pus­ke­mi­sen si­jaan, oli­si maa­il­ma jo pe­las­tet­tu.