Su­ru­vaip­pa, toi­nen, kol­mas. Vai on­ko nii­tä vain kak­si ja ne seu­raa­vat mi­nua, kun kul­jen met­sän hal­ki mök­ki­po­lul­la­ni? Ne ovat hät­käh­dyt­tä­vän kau­nii­ta per­ho­sia, näen nii­tä usein tänä ke­sä­nä ja mie­tin, ha­lu­a­vat­ko ne ker­toa mi­nul­le jo­ta­kin.

On­ko ys­tä­vä­ni Al­ber­to kuol­lut, si­tä­kö ne vies­tit­tä­vät?

Soi­tin hä­nel­le hei­nä­kuus­sa, hä­nen syn­ty­mä­päi­vä­nään, mut­ta pu­he­lu link­kiy­tyi heti ita­li­an­kie­li­seen vas­taa­jaan, jon­ka vies­tiä en ym­mär­tä­nyt. Ta­val­li­ses­ti Al­ber­to soit­taa vä­lit­tö­mäs­ti ta­kai­sin, el­lei vas­taa pu­he­luun, mut­ta täl­lä ker­taa hän ei ole soit­ta­nut. Usein hän ei edes vas­taa, vaan soit­taa heti vas­ta­pu­he­lun sik­si, et­tä ha­lu­aa las­kun me­ne­vän hä­nen ti­lil­leen, jos sat­tui­sim­me jut­te­le­maan pit­kään. Täl­lä ker­taa ei soit­toa ole kuu­lu­nut.

Kos­ka pu­he­lin­vas­taa­jan vies­ti on ita­li­ak­si, päät­te­len, et­tä hän on lo­pul­ta pääs­syt ko­tiin­sa Roo­maan Poh­jois-Sak­sas­ta, jos­sa hän olei­li vai­mon­sa kans­sa koko ko­ro­na-ajan. Hän soit­ti mi­nul­le ke­sä­kuun lo­pul­la ja meni suo­raan asi­aan: “Soi­tan si­nul­le, en­nen kuin kuo­len“, hän aloit­ti suo­ra­su­kai­ses­ti ja jat­koi ker­to­mal­la, et­tei jak­sai­si enää kau­aa, hen­ki ei yk­sin­ker­tai­ses­ti kul­ke­nut.

“Soi­tan si­nul­le, en­nen kuin kuo­len“

Al­ber­tol­la on paha keuh­ko­ah­tau­ma, hän kan­taa kaik­ki­al­le mu­ka­naan hap­pi­pul­loa. Vai pi­täi­si­kö mi­nun sa­noa ´kan­toi´?

Al­ber­to, eh­ta roo­ma­lai­nen, oli kol­le­ga­ni YK-kes­kuk­ses­sa, ys­tä­vä­ni mo­nia kym­me­niä vuo­sia. Meil­lä oli ta­pa­na syö­dä yh­des­sä työ­pai­kal­la lou­nas ker­ran kuu­kau­des­sa, el­lei hän ol­lut työ­mat­kal­la. Lou­naan jäl­keen hän sy­tyt­ti tu­pa­kan ja tar­jo­si mi­nul­le­kin, vaik­ka tie­si, et­tä ylen har­voin otin tar­jouk­sen vas­taan.

Hä­nen työ­mat­kan­sa oli­vat pit­kiä ja suun­tau­tui­vat Kau­koi­tään: Ja­pa­niin, Ko­re­aan, Tai­wa­niin. Joka ker­ta hän toi mi­nul­le jon­kin pie­nen tu­li­ai­sen; ker­ran sain Ko­re­an-mat­kal­ta Car­tier-merk­ki­sen ran­ne­kel­lon, joka oli ident­ti­nen oi­ke­an Car­tier-kel­lon kans­sa. Käy­tin sitä kau­an ei­kä mi­nul­la sen vä­syt­tyä ole ran­ne­kel­loa ol­lut­kaan, kän­nyk­kä täyt­tää sen tar­peen.

Mitä su­ru­vai­pat ha­lu­a­vat mi­nul­le ker­toa? Mik­si ne seu­ra­si­vat mi­nua mök­ki­po­lul­la? Mik­si ku­kaan ei vas­taa pu­he­li­meen jät­tä­mää­ni vies­tiin?

Mitä su­ru­vai­pat ha­lu­a­vat mi­nul­le ker­toa?

Juu­ri tätä kir­joit­ta­es­sa­ni soi ra­di­os­sa Mo­zar­tin kla­ri­net­ti­kon­ser­ton me­lan­ko­li­nen ada­gio-osa. Hy­väs­ti­jät­tö?