Mulperipuun alla
Toisen maailmansodan aikana Unkarissa istutettiin mulperipuita kaikkien talojen puutarhaan, ajatus oli se, että perheet saisivat lisätuloja silkkiperhosten kasvatuksesta. Niitten toukat syövät mulperipuun lehtiä ja koteloituvat silkkisiin koteloihin ja silkkiä tarvittiin sodan aikana laskuvarjoteollisuuteen. Näin minulle kertoi edesmennyt naapurini Karoly, kun talon ostettuani kyselin, miksi puutarhassani ja naapurienkin puutarhoissa on mulperipuita. Siitä en päässyt perille, onnistuiko ajatus, toisin sanoen saatiinko perhosten toukista silkkiä ja sitä taas markkinoitua.
Kun mulperipuuni marjat kypsyivät, päätin kokeilla ja keittää niistä hilloa. Sille puuhalle naapurini nauroi: eivät ne ole syöntimarjoja, vaikkeivat ne myrkyllisiäkään ole, hän sanoi. Minä, hillojen ja mehujen tehtailija, kokeilin siitä huolimatta erilaisia yhdistelmiä, ja parhaaksi osoittautui mulperien ja hapankirsikoitten sekoitus. Yksinäänkin mulpereista saa kyllä hyvää hilloa, siihen on vain lisättävä vähän sitruunahappoa, mulpereissa itsessään ei ole ollenkaan happoa.
Mulperi on marja, jolla on luonnetta!
Nykyään mulperit kuuluvat peräti muodikkaaseen ruoka-aineryhmään superfood, marjat nimittäin sisältävät paljon proteiinia, antioksidantteja, C-vitamiineja, kaliumia, rautaa, polyfenoleita ja flavonoideja. Miksi en siis keräisi talteen näitä arvokkaita marjoja, kun ne omassa puutarhassani kasvavat!
Tänä vuonna hellekausi osui juuri mulperien kypsymisen aikaan. On mahdotonta seistä puun alla, kun aurinko paahtaa täydellä teholla ja lämpömittari näyttää varjossakin 36 astetta. Ratkaisin ongelman niin, että keräsin marjoja vasta illalla kahdeksan jälkeen, kun lämpö oli laskenut noin 30 asteeseen. Marjat on keitettävä heti, ne ovat pehmeitä eivätkä säily, ja niin purkitin monena iltayönä mulperihilloa.
Mulperi on marja, jolla on luonnetta! Kypsänä se on tumma, lähes musta – tosin on valkoisiakin mulpereita, mutta ilmeisesti ne eivät ole yhtä “arvokkaita“ kuin mustat marjat. Marjat kypsyvät jokainen omassa tahdissaan. Kypsät marjat putoavat pienestäkin kosketuksesta; käytännöllisintä on siis panna oksan alle laakea astia ja “kutittaa“ oksaa, niin että kypsät marjat putoilevat astiaan. Jos marja ei ole valmis poimittavaksi, se ei irtoa oksasta, ei sitten millään, ei, vaikka se olisi väriltään pikimusta! Ei, mieluummin se murskautuu, mutta sitä yritän poimijana välttää, sillä mulperimehu värjää kädet ja kynnenaluset eikä väri lähde pesemälläkään!
Jouduin kesäkuussa ajamaan Wieniin kesken mulperikauden, viivyin siellä muutaman päivän. Surukseni mulperipuu oli palattuani tyhjä, vain puun alusta oli mustanaan: oli ollut tuulisia päiviä ja tuuli oli riipinyt kaikki marjat maahan. Ei niitä sieltä voinut poimia, ne olivat auringon paahtamia ja jo käymistilassa.
Hyvästi, mulperikausi tältä kesältä!