Toi­sen maa­il­man­so­dan ai­ka­na Un­ka­ris­sa is­tu­tet­tiin mul­pe­ri­pui­ta kaik­kien ta­lo­jen puu­tar­haan, aja­tus oli se, et­tä per­heet sai­si­vat li­sä­tu­lo­ja silk­ki­per­hos­ten kas­va­tuk­ses­ta. Niit­ten tou­kat syö­vät mul­pe­ri­puun leh­tiä ja ko­te­loi­tu­vat silk­ki­siin ko­te­loi­hin ja silk­kiä tar­vit­tiin so­dan ai­ka­na las­ku­var­jo­te­ol­li­suu­teen. Näin mi­nul­le ker­toi edes­men­nyt naa­pu­ri­ni Ka­ro­ly, kun ta­lon os­tet­tu­a­ni ky­se­lin, mik­si puu­tar­has­sa­ni ja naa­pu­rien­kin puu­tar­hois­sa on mul­pe­ri­pui­ta. Sii­tä en pääs­syt pe­ril­le, on­nis­tui­ko aja­tus, toi­sin sa­no­en saa­tiin­ko per­hos­ten tou­kis­ta silk­kiä ja sitä taas mark­ki­noi­tua.

Kun mul­pe­ri­puu­ni mar­jat kyp­syi­vät, pää­tin ko­keil­la ja keit­tää niis­tä hil­loa. Sil­le puu­hal­le naa­pu­ri­ni nau­roi: ei­vät ne ole syön­ti­mar­jo­ja, vaik­kei­vat ne myr­kyl­li­si­ä­kään ole, hän sa­noi. Minä, hil­lo­jen ja me­hu­jen teh­tai­li­ja, ko­kei­lin sii­tä huo­li­mat­ta eri­lai­sia yh­dis­tel­miä, ja par­haak­si osoit­tau­tui mul­pe­rien ja ha­pan­kir­si­koit­ten se­koi­tus. Yk­si­nään­kin mul­pe­reis­ta saa kyl­lä hy­vää hil­loa, sii­hen on vain li­sät­tä­vä vä­hän sit­ruu­na­hap­poa, mul­pe­reis­sa it­ses­sään ei ole ol­len­kaan hap­poa.

Mul­pe­ri on mar­ja, jol­la on luon­net­ta!

Ny­ky­ään mul­pe­rit kuu­lu­vat pe­rä­ti muo­dik­kaa­seen ruo­ka-ai­ne­ryh­mään su­per­food, mar­jat ni­mit­täin si­säl­tä­vät pal­jon pro­tei­i­nia, an­ti­ok­si­dant­te­ja, C-vi­ta­mii­ne­ja, ka­liu­mia, rau­taa, po­ly­fe­no­lei­ta ja fla­vo­noi­de­ja. Mik­si en siis ke­räi­si tal­teen näi­tä ar­vok­kai­ta mar­jo­ja, kun ne omas­sa puu­tar­has­sa­ni kas­va­vat!

Tänä vuon­na hel­le­kau­si osui juu­ri mul­pe­rien kyp­sy­mi­sen ai­kaan. On mah­do­ton­ta seis­tä puun al­la, kun au­rin­ko paah­taa täy­del­lä te­hol­la ja läm­pö­mit­ta­ri näyt­tää var­jos­sa­kin 36 as­tet­ta. Rat­kai­sin on­gel­man niin, et­tä ke­rä­sin mar­jo­ja vas­ta il­lal­la kah­dek­san jäl­keen, kun läm­pö oli las­ke­nut noin 30 as­tee­seen. Mar­jat on kei­tet­tä­vä heti, ne ovat peh­mei­tä ei­vät­kä säi­ly, ja niin pur­ki­tin mo­ne­na il­ta­yö­nä mul­pe­ri­hil­loa.

Mul­pe­ri on mar­ja, jol­la on luon­net­ta! Kyp­sä­nä se on tum­ma, lä­hes mus­ta – to­sin on val­koi­si­a­kin mul­pe­rei­ta, mut­ta il­mei­ses­ti ne ei­vät ole yh­tä “ar­vok­kai­ta“ kuin mus­tat mar­jat. Mar­jat kyp­sy­vät jo­kai­nen omas­sa tah­dis­saan. Kyp­sät mar­jat pu­to­a­vat pie­nes­tä­kin kos­ke­tuk­ses­ta; käy­tän­nöl­li­sin­tä on siis pan­na ok­san al­le laa­kea as­tia ja “ku­tit­taa“ ok­saa, niin et­tä kyp­sät mar­jat pu­toi­le­vat as­ti­aan. Jos mar­ja ei ole val­mis poi­mit­ta­vak­si, se ei ir­toa ok­sas­ta, ei sit­ten mil­lään, ei, vaik­ka se oli­si vä­ril­tään pi­ki­mus­ta! Ei, mie­luum­min se murs­kau­tuu, mut­ta sitä yri­tän poi­mi­ja­na vält­tää, sil­lä mul­pe­ri­me­hu vär­jää kä­det ja kyn­ne­na­lu­set ei­kä väri läh­de pe­se­mäl­lä­kään!

Jou­duin ke­sä­kuus­sa aja­maan Wie­niin kes­ken mul­pe­ri­kau­den, vii­vyin siel­lä muu­ta­man päi­vän. Su­ruk­se­ni mul­pe­ri­puu oli pa­lat­tu­a­ni tyh­jä, vain puun alus­ta oli mus­ta­naan: oli ol­lut tuu­li­sia päi­viä ja tuu­li oli rii­pi­nyt kaik­ki mar­jat maa­han. Ei nii­tä siel­tä voi­nut poi­mia, ne oli­vat au­rin­gon paah­ta­mia ja jo käy­mis­ti­las­sa.

Hy­väs­ti, mul­pe­ri­kau­si täl­tä ke­säl­tä!