Kun noin kol­me vuot­ta sit­ten os­tim­me ny­kyi­sen ko­tim­me, tie­sim­me kyl­lä suun­nil­leen mi­hin olim­me ryh­ty­mäs­sä. Pel­to­jen kes­kel­lä hil­jai­suu­des­sa le­pää­vä, van­ha hir­si­run­koi­nen ta­lo­van­hus sai heti en­si­met­reil­lä työ­ni­men “Mörs­kä”, sil­lä se ku­vas­ti hy­vin ta­lon ole­mus­ta – kai­kel­la rak­kau­del­la kui­ten­kin. Van­ha, hal­kei­le­va maa­li­pin­ta ja um­peen­kas­va­neet pi­ha­maat ve­ti­vät mei­tä kie­rol­la ta­val­la puo­leen­sa. Ta­lol­la oli sel­väs­ti ta­ri­na, joka ei vie­lä ha­lun­nut päät­tyä.

Ny­ky­ään remp­pa­koh­tees­tam­me pu­hut­ta­es­sa käy­täm­me usein lau­set­ta “on­han se sel­lai­nen puu­ha­maa”, ja si­tä­hän se to­den tot­ta on­kin. Joka nur­kas­sa oli­si vaik­ka ja mitä puu­haa ja te­ke­mis­tä: mil­loin pi­täi­si kai­vaa kaa­pe­lei­ta, mil­loin uu­sia lat­ti­aa, sii­nä si­vus­sa na­pu­tel­la kat­to- ja lat­ti­a­lis­to­ja. Osan ajas­ta vain haa­vei­lem­me näi­den ja mui­den kes­ke­ne­räis­ten hom­mien te­ke­mi­ses­tä, ja opet­te­lem­me kes­tä­mään kes­ke­ne­räi­syyt­tä.

Joku mal­til­li­sem­pi ih­mi­nen oli­si eh­kä en­nen va­sa­raan tart­tu­mis­ta ta­jun­nut, et­tä se al­ku­pe­räi­nen Puu­ha­maa Ter­va­kos­kel­la oli­si ken­ties huo­mat­ta­vas­ti jär­ke­väm­pi paik­ka käyt­tää muul­ta elä­mäl­tä yli­jää­vä va­paa-ai­ka.

Päi­vä­lip­pu oli­si huo­mat­ta­vas­ti edul­li­sem­pi, ja sil­lä pää­si­si heti kaik­kiin lait­tei­siin. Lau­ta­ka­so­jen kes­kel­lä val­mis­te­tun keit­to­le­vy­a­te­ri­an si­jaan voi­si naut­tia hu­vi­puis­ton ra­vin­to­lan val­miis­ta an­nok­sis­ta, ja päi­vän päät­teek­si voi­si ilo­tel­la kyl­py­län liu­ku­mä­es­sä sen si­jaan, et­tä yrit­täi­si pe­sey­tyä maa­li- ja laas­ti­äm­pä­rei­tä väis­tel­len.

Hu­vi­puis­tos­sa sade tus­kin hi­das­tai­si haus­kan­pi­toa – ai­na­kaan jos ei ot­tai­si sirk­ke­liä mu­kaan, ja na­run­ve­to­kin kuu­los­taa huo­mat­ta­vas­ti viih­dyt­tä­väm­mäl­tä kuin van­ho­jen nau­lo­jen re­pi­mi­nen ir­ti kat­to­pa­nee­leis­ta. Ves­sa­jo­not­kin saat­tai­si­vat ol­la koh­tuul­li­sem­mat kuin meil­lä nii­nä päi­vi­nä, kun tal­koo­po­ruk­ka on saa­pu­nut vii­kon­lo­puk­si täyt­tä­mään pi­han kla­pi­häk­ke­jä. Puu­ha­maan mas­kot­ti Puu­ha­nal­le­kaan tus­kin sot­ki­si tas­suil­laan vas­ta­maa­lat­tua lank­ku­lat­ti­aa, niin kuin tä­män huus­hol­lin kar­va­ka­ve­reil­la on ta­pa­na teh­dä.

Mut­ta toi­saal­ta jos tot­ta pu­hu­taan, niin Ter­va­kos­kel­la tus­kin oli­si mah­dol­lis­ta ko­kea nii­tä sa­mo­ja pie­niä on­nis­tu­mi­sen tun­tei­ta, mitä iki­o­mas­sa puu­ha­maas­sam­me saam­me. Nur­mi­kon leik­kuu vas­tais­tu­te­tul­la nur­mel­la, puh­taan val­koi­sek­si maa­lat­tu­jen ik­ku­na­puit­tei­den ihai­lu, tai ihan vain säh­kö­lait­tee­seen saa­pu­va vir­ta upou­u­des­ta pis­to­ra­si­as­ta. Veik­kaan­pa myös, et­tei Puu­ha­maan ra­vin­to­lan an­ti­met voi­ta puu­töi­den lo­mas­sa eteen nos­tet­tua isoa kat­ti­lal­lis­ta jau­he­li­ha­keit­toa ja tuo­rei­ta säm­py­löi­tä, ja pit­kät ves­sa­jo­not tar­koit­ta­vat vain, et­tä talo on täyn­nä meil­le tär­kei­tä ih­mi­siä val­mii­na aut­ta­maan.

Niin, ja mitä tu­lee nii­hin tas­sun­jäl­kiin lank­ku­lat­ti­as­sa. Ne joh­ta­vat suo­raan peh­me­än soh­van nurk­kaan naut­ti­maan isän­tä­vä­en rap­su­tuk­sis­ta oman Mörs­kän hir­sien suo­jis­sa. Puu­ha­maa on kuin on­kin pa­ras paik­ka.