”Sil­mäs me­nee pi­lal­le” , sa­noi Mart­ta-mum­mu, kun lii­an pit­kään ja lii­an pi­me­äs­sä up­pou­duin kir­jaan. Kun ei ol­lut si­sa­ruk­sia, joi­den kans­sa meuh­ka­ta, kir­jois­ta tuli pa­ko­paik­ka ja ka­ve­ri.

Mi­ten yl­peä oli­kaan, kun sain oman kir­jas­to­kor­tin, ja sain ot­taa ko­tiin kaik­ki kir­jat, jot­ka ha­lu­sin. Ja ha­lu­sin­han minä. Va­el­te­lin aja­tuk­sis­sa­ni hyl­ly­jen vä­lis­sä, sor­mei­lin kir­jo­jen sel­kä­myk­siä, tut­kin ta­ka­kan­sia ja lo­pul­ta vein ko­tiin sy­lil­li­sen uut­ta maa­il­maa.

Toi­nen mie­leen­pai­nu­va het­ki oli se, kun en­sim­mäis­tä ker­taa me­nin ai­kuis­ten osas­tol­le – Ju­les Ver­neä kun oli siel­lä­kin. Oli mel­kein syyl­li­nen olo, kun en ker­ran ol­lut ai­kui­nen.

Kun het­ken asuin vie­ras­kie­li­ses­sä ym­pä­ris­tös­sä, aloin huo­ma­ta äi­din­kie­len kai­puun. Mikä ta­han­sa suo­mek­si kir­joi­tet­tu kel­pa­si, ron­ke­lius ka­ri­si. Kai­paus oli kova pääs­tä oman kie­len va­lel­ta­vak­si, upo­ta tut­tui­hin sa­noi­hin. Suo­ma­lais­ten kir­jas­to­jen ar­von oi­val­sin sil­loin vie­lä uu­del­ta kan­til­ta. Mi­ten mah­ta­va, mi­ten ai­nut­laa­tui­nen tämä meil­le ar­ki­nen pal­ve­lu on­kaan!

Kir­jat ovat nyt ulot­tu­vil­la mo­nes­sa muo­dos­sa eri ta­val­la kuin en­nen. Mah­dol­li­suu­det lu­ke­mi­seen ovat di­gi­ta­li­soi­tu­mi­sen myö­tä rä­jäh­tä­neet. Ää­ni­kir­jo­jen va­li­koi­ma oli vuo­si­kym­men sit­ten hy­vin ra­joit­tu­nut: Si­nu­he Egyp­ti­läi­sen li­säk­si löy­tyi lä­hin­nä so­ta­kir­jo­ja, kun oli­sin nii­tä pit­kien työ­mat­ko­jen vir­kis­tyk­sek­si cd-le­vyi­nä lai­nan­nut. Ny­ky­ään klas­sik­ko­jen li­säk­si voi kuun­nel­la mel­kein mitä ta­han­sa.

Lu­ke­mi­sen ta­pa­ni on muut­tu­nut. Vie­lä muu­ta­ma vuo­si sit­ten oli­si tun­tu­nut mah­dot­to­mal­ta lu­kea ko­ko­nai­sia kir­jo­ja pu­he­li­men ruu­dul­ta. Nyt luen pu­he­li­mes­ta­ni niin sa­no­ma­leh­det, am­mat­ti­kir­jal­li­suu­den kuin ro­maa­nit­kin. Hyö­dyt ja hai­tat ovat sa­mat kuin di­gi­taa­li­suu­den muu­ten­kin: kos­ka mah­dol­li­suu­det ovat uu­del­la ta­val­la ra­jat­to­mat, kil­pai­lu lu­ki­jan ajas­ta ja pai­kas­ta sy­dä­mes­sä on ko­vem­paa. Yh­del­lä nap­sau­tuk­sel­la pää­sen niin Twit­te­riin, New York Ti­me­sin si­vuil­le, pal­lo­pe­liin kuin kir­jas­ton si­vuil­le.

Pär­jää­kö niin­kin ar­kaa­i­nen si­säl­lön muo­to kuin kir­ja?

Di­gi­taa­lis­ten kir­ja­pal­ve­lui­den kaut­ta on mah­ta­vaa pääs­tä uu­tuus­kir­joi­hin kä­sik­si heti. Tun­ne oli vä­hän sa­man­lai­nen, kuin lap­suu­den kir­jas­to­kor­tin saa­mi­ses­sa: saan­ko to­si­aan näis­tä min­kä ta­han­sa? Tä­män juu­ri tä­nään il­mes­ty­neen­kin?

Kir­jai­li­joil­ta ha­lu­taan esiin­ty­mään, pelk­kä teks­tin tuot­ta­mi­nen ei meil­le lu­ki­joil­le rii­tä. Mei­tä lu­ki­joi­ta kiin­nos­taa kuul­la, mi­ten kir­jat syn­ty­vät. Jot­kut kir­jai­li­jat ovat ta­voi­tet­ta­vis­sa so­si­aa­li­sen me­di­an kaut­ta, tun­tu­vat sik­si mel­kein ka­ve­reil­ta.

Kir­jai­li­jat kan­nat­te­le­vat kult­tuu­ri­am­me ja tätä pien­tä kiel­täm­me. He avaa­vat ik­ku­noi­ta his­to­ri­aan, tu­le­vai­suu­teen ja it­seem­me. Syn­nyt­tä­vät sil­loin täl­löin täy­del­li­siä, iha­nia lau­sei­ta, joi­ta on pak­ko jää­dä ihai­le­maan.

uu­si kiin­to­täh­ti on syt­ty­nyt Ruo­ve­den ke­sään: It­ti­pään kir­jal­li­suus­ta­pah­tu­ma. On mah­ta­vaa pääs­tä kuu­le­maan kir­jai­li­joil­ta it­sel­tään poh­din­taa kir­joit­ta­mi­sen ja his­to­ri­an suh­tees­ta.