Yksinäinen kesä
Kotikyläni Várbalog Unkarissa elää pientä draamaa. Ei, ei ole kyse koronatartunnasta, puhun kylän haikarasta. Keskellä pääkatua on puhelinpylvään päässä haikaranpesä, ja joka kevät siihen on tullut asukkaita, haikarapari, joka on saanut yhden tai kaksi poikasta, ruokkinut ne ja opettanut ne lentämään, niin että koko perhe on kesän kallistuessa lopuilleen lähtenyt etelään.
Tänä keväänä haikara palasi huhtikuun ensimmäisenä päivänä, päivämäärä on helppo muistaa. Mutta se tuli yksin. Sitten kuulin, ettei ole harvinaista, että uroshaikara tulee ensin, kunnostaa pesän kuntoon talven jäljiltä ja naaras tulee vasta viikon parin päästä valmiiseen pesään. Viikko kului, toinenkin, pesä tuntui olevan valmis ja haikara seisoskeli siinä odottavan oloisena. Asun kylän pääkadulla ja tilaisuuden tullen kävin portilla kurkistamassa, joko puoliso on saapunut. Ja aina haikara seisoi pesässä yksin.
Ja sitten, yks kaks, muutama päivä sitten pesässä seisoi kaksi haikaraa. Olin juuri lähdössä lenkille vakituisen lenkkikaverini Riitan kanssa, ja me riemuitsimme haikaran puolesta: lopultakin partneri palannut! Naapurikin tuntui noteeranneen perheen yhdistymisen ja iloitsi kanssamme.
Mutta pari päivää myöhemmin haikara oli taas yksin. Onko naaras jo hautomassa munia pesän pohjalla, ihmettelin, onko pesä niin syvä, ettei hautovasta linnusta näy edes tukantupsua? Mutta ei, yksin ja pitkästyneenä seisoi haikara taas pesässä. Partneri oli jättänyt sen, mutta miksi, mitä oli tapahtunut? Perheriita? Oliko kodin kalustus liian halpa naaraan makuun, risuja siinä vain oli käytetty rakennusaineksina, pehmusteena kenties pehmeää kuivaa ruohoa, höyheniä.
Eilen jokapäiväisellä lenkillämme kehittelin Riitan kanssa teorioita tapahtuneelle. Haikara, joka pesässä seisoo, on hoikka poika, tavallisesti aikuinen haikara on vähän vankempi. Olisiko tämä nuori uros viime kevään poikueesta? Kenties se muisti kylän ja palasi siihen, koska se oli hänen kotinsa, hän oli syntynyt täällä. Ja sitten seuraksi tuli naaras, joka ei ollutkaan tyytyväinen hänen potenssiinsa: haikara saavuttaa täyden sukukypsyyden vasta noin neljän vuoden iässä. Miksi naaras olisi jäänyt liian nuoren haikaraklopin kanssa hengaamaan, ellei perheen perustamisesta tullutkaan mitään!
Voimme kehitellä teorioitamme miten haluamme, vastausta emme saa. Emme tunne haikaroitten sielunelämää sen kummemmin kuin niitten seksielämääkään, emme voi muuta kuin tuntea myötätuntoa tuota yksinäistä haikaraparkaa kohtaan. Mahtaako se viettää koko kesän yksin pesässä ja lähteä sitten loppukesällä muitten haikaroitten kanssa etelään? Niin kai.
Ihmiset elävät tänä kesänä yksin, eristyksissä, ilman sosiaalisia kontakteja tai perheyhteyttä, mutta että haikarallakin on yksinäinen kesä! Surullista!
Várbalogissa 19.4.2020