Ko­ti­ky­lä­ni Várba­log Un­ka­ris­sa elää pien­tä draa­maa. Ei, ei ole kyse ko­ro­na­tar­tun­nas­ta, pu­hun ky­län hai­ka­ras­ta. Kes­kel­lä pää­ka­tua on pu­he­lin­pyl­vään pääs­sä hai­ka­ran­pe­sä, ja joka ke­vät sii­hen on tul­lut asuk­kai­ta, hai­ka­ra­pa­ri, joka on saa­nut yh­den tai kak­si poi­kas­ta, ruok­ki­nut ne ja opet­ta­nut ne len­tä­mään, niin et­tä koko per­he on ke­sän kal­lis­tu­es­sa lo­puil­leen läh­te­nyt ete­lään.

Tänä ke­vää­nä hai­ka­ra pa­la­si huh­ti­kuun en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä, päi­vä­mää­rä on help­po muis­taa. Mut­ta se tuli yk­sin. Sit­ten kuu­lin, et­tei ole har­vi­nais­ta, et­tä uros­hai­ka­ra tu­lee en­sin, kun­nos­taa pe­sän kun­toon tal­ven jäl­jil­tä ja naa­ras tu­lee vas­ta vii­kon pa­rin pääs­tä val­mii­seen pe­sään. Viik­ko ku­lui, toi­nen­kin, pesä tun­tui ole­van val­mis ja hai­ka­ra sei­sos­ke­li sii­nä odot­ta­van oloi­se­na. Asun ky­län pää­ka­dul­la ja ti­lai­suu­den tul­len kä­vin por­til­la kur­kis­ta­mas­sa, joko puo­li­so on saa­pu­nut. Ja ai­na hai­ka­ra sei­soi pe­säs­sä yk­sin.

Ja sit­ten, yks kaks, muu­ta­ma päi­vä sit­ten pe­säs­sä sei­soi kak­si hai­ka­raa. Olin juu­ri läh­dös­sä len­kil­le va­ki­tui­sen lenk­ki­ka­ve­ri­ni Rii­tan kans­sa, ja me rie­muit­sim­me hai­ka­ran puo­les­ta: lo­pul­ta­kin part­ne­ri pa­lan­nut! Naa­pu­ri­kin tun­tui no­tee­ran­neen per­heen yh­dis­ty­mi­sen ja iloit­si kans­sam­me.

Mut­ta pari päi­vää myö­hem­min hai­ka­ra oli taas yk­sin. On­ko naa­ras jo hau­to­mas­sa mu­nia pe­sän poh­jal­la, ih­met­te­lin, on­ko pesä niin syvä, et­tei hau­to­vas­ta lin­nus­ta näy edes tu­kan­tup­sua? Mut­ta ei, yk­sin ja pit­käs­ty­nee­nä sei­soi hai­ka­ra taas pe­säs­sä. Part­ne­ri oli jät­tä­nyt sen, mut­ta mik­si, mitä oli ta­pah­tu­nut? Per­he­rii­ta? Oli­ko ko­din ka­lus­tus lii­an hal­pa naa­raan ma­kuun, ri­su­ja sii­nä vain oli käy­tet­ty ra­ken­nu­sai­nek­si­na, peh­mus­tee­na ken­ties peh­me­ää kui­vaa ruo­hoa, höy­he­niä.

Ei­len jo­ka­päi­väi­sel­lä len­kil­läm­me ke­hit­te­lin Rii­tan kans­sa te­o­ri­oi­ta ta­pah­tu­neel­le. Hai­ka­ra, joka pe­säs­sä sei­soo, on hoik­ka poi­ka, ta­val­li­ses­ti ai­kui­nen hai­ka­ra on vä­hän van­kem­pi. Oli­si­ko tämä nuo­ri uros vii­me ke­vään poi­ku­ees­ta? Ken­ties se muis­ti ky­län ja pa­la­si sii­hen, kos­ka se oli hä­nen ko­tin­sa, hän oli syn­ty­nyt tääl­lä. Ja sit­ten seu­rak­si tuli naa­ras, joka ei ol­lut­kaan tyy­ty­väi­nen hä­nen po­tens­siin­sa: hai­ka­ra saa­vut­taa täy­den su­ku­kyp­syy­den vas­ta noin nel­jän vuo­den iäs­sä. Mik­si naa­ras oli­si jää­nyt lii­an nuo­ren hai­ka­rak­lo­pin kans­sa hen­gaa­maan, el­lei per­heen pe­rus­ta­mi­ses­ta tul­lut­kaan mi­tään!

Voim­me ke­hi­tel­lä te­o­ri­oi­tam­me mi­ten ha­lu­am­me, vas­taus­ta em­me saa. Em­me tun­ne hai­ka­roit­ten sie­lu­ne­lä­mää sen kum­mem­min kuin niit­ten sek­sie­lä­mää­kään, em­me voi muu­ta kuin tun­tea myö­tä­tun­toa tuo­ta yk­si­näis­tä hai­ka­ra­par­kaa koh­taan. Mah­taa­ko se viet­tää koko ke­sän yk­sin pe­säs­sä ja läh­teä sit­ten lop­pu­ke­säl­lä muit­ten hai­ka­roit­ten kans­sa ete­lään? Niin kai.

Ih­mi­set elä­vät tänä ke­sä­nä yk­sin, eris­tyk­sis­sä, il­man so­si­aa­li­sia kon­tak­te­ja tai per­heyh­teyt­tä, mut­ta et­tä hai­ka­ral­la­kin on yk­si­näi­nen kesä! Su­rul­lis­ta!

Várba­lo­gis­sa 19.4.2020