Mikä toi si­nut Ruo­ve­del­le ja Vin­haan?

– Sain mah­dol­li­suu­den tul­la re­si­dens­siin vii­me­ke­säi­sen näyt­te­ly­ni myö­tä. Aja­tus vii­kon työs­ken­te­lys­tä tääl­lä tun­tui heti tai­vaal­li­sel­ta.

Mitä olet re­si­dens­sis­sä teh­nyt?

– Olen ku­van­te­ki­jä ja ajat­te­len ku­vil­la, mut­ta tääl­lä kes­ki­tyn kir­joit­ta­mi­seen. Mi­nul­la on syk­syl­lä tu­los­sa iso näyt­te­ly Kunt­sin mo­der­nin tai­teen mu­se­oon Vaa­saan sekä sa­maan ai­kaan jul­kais­ta­va kir­ja. Näyt­te­lyi­hin liit­ty­vät teks­tit ovat mi­nul­le ai­na se haas­ta­vin osa. Ajat­te­lin, et­tä tu­len tän­ne sa­no­jen ja kir­jo­jen kes­kel­le ja ins­pi­roi­dun niis­tä. Olen yrit­tä­nyt pääs­tä si­säl­le sa­no­jen maa­il­maan.

Valokuvataiteilija Marja Pirilän residenssivierailun aikana syntyy sanoja kuville.

Sirkku Somero

On­ko Ruo­ve­del­lä jo­kin eri­tyi­nen mer­ki­tys si­nul­le?

– Hel­ve­tin­jär­ven kan­sal­lis­puis­to ja Hel­ve­tin­ko­lu ovat teh­neet suu­ren vai­ku­tuk­sen. Li­säk­si Ru­ne­ber­gin­läh­de on mi­nul­le tär­keä lap­suus­muis­to­jen vuok­si. Olen syn­ty­nyt Ro­va­nie­mel­lä ja asu­nut Ke­mi­jo­ki­var­res­sa. Isä ha­lu­si näyt­tää meil­le lap­sil­le Suo­mea ja mat­kus­tim­me kup­la­volk­ka­ril­la Hel­sin­kiin. Mat­kal­la py­säh­dyim­me Ruo­ve­den läh­teel­lä, ja sii­tä on va­lo­ku­va­kin, jos­sa sei­som­me sil­lal­la. Läh­teet ovat ol­leet mi­nul­le tär­kei­tä sii­tä saak­ka. Ja Vin­ha on Ruo­ve­den sy­dän.

Mis­tä saat ins­pi­raa­ti­o­ta tai­tee­see­si?

– Valo on mi­nul­le kai­ken ydin. Olen va­lo­ku­va­tai­tei­li­ja ja käy­tän ku­vauk­sis­sa har­vi­nais­ta ca­me­ra obs­cu­ra - me­ne­tel­mä, eli ku­vaan ta­val­li­sel­la ka­me­ral­la pi­meis­sä huo­neis­sa. Siel­lä ol­laan konk­reet­ti­ses­ti ca­me­ra obs­cu­ra-il­mi­ön ää­rel­lä, ku­van­muo­dos­tuk­sen syn­nyn kes­kel­lä, ja se on val­ta­van hie­noa.

Ru­nous on myös ol­lut mi­nul­le tär­ke­ää ai­van pie­nes­tä saak­ka. Näen va­lo­ku­van ja ru­nou­den vä­lil­lä mel­kein yh­tä­läi­syys­mer­kin – ru­not­han ovat ku­via. Ne ovat mi­nul­le niin lo­mit­tain, et­tä jos­kus ajat­te­len ole­va­ni ku­van­ru­noi­li­ja, tai va­lon­ru­noi­li­ja.

Päälläseisonta tuntuu yksinkertaisesti hyvältä.

Sirkku Somero

Mitä luet täl­lä het­kel­lä?

– Huo­ma­sin Vin­han sa­lon­gin nurk­ka­kir­ja­hyl­lyn ja aloin kat­sel­la kir­jo­ja. Siel­lä oli Pent­ti Saa­ri­kos­ken Nuo­ruu­den päi­vä­kir­jat, jota en ol­lut ai­em­min lu­ke­nut. Hä­nen myö­häis­tuo­tan­ton­sa, ku­ten Tans­siin kut­su ja Tans­si­lat­tia vuo­rel­la, ovat mi­nul­le erit­täin tär­kei­tä.

Li­säk­si sain Ka­til­ta kir­jan ja­pa­ni­lai­ses­ta met­sä­kyl­vys­tä. Olen kou­lu­tuk­sel­ta­ni myös bi­o­lo­gi, jo­ten se kiin­nos­taa ko­vas­ti. Met­sä­kyl­py on val­ta­va ko­ke­mus – se voi syn­tyä isos­sa kan­sal­lis­puis­tos­sa, mut­ta myös yh­den puun ää­rel­lä, jos sil­le her­kis­tyy.

Mikä toi­mii si­nul­le työn vas­ta­pai­no­na?

– Ka­ja­koin­ti. Ka­ja­koin mö­kil­lä ke­säl­lä lä­hes joka päi­vä, pää­sen ve­den sy­liin. Kun ka­jak­ki liu­kuu ve­den pin­nal­la, kaik­ki on hil­jais­ta, se kään­tyy ai­van pie­nel­lä me­lan pyö­räy­tyk­sel­lä. Lah­del­la pe­sii kuik­kia, ja kun ka­ja­koin, kier­rän ne rau­has­sa. Tun­nen mel­kein ole­va­ni yk­si ve­si­lin­nuis­ta.

On­ko jo­kin asia, jota har­va tie­tää si­nus­ta?

– Sai­ras­tuin leu­ke­mi­aan vii­si vuot­ta sit­ten ja sain kan­ta­so­lu­siir­ron. Olin mon­ta ker­taa lä­hel­lä kuo­le­maa. Ko­ke­mus muut­ti suh­tau­tu­mis­ta­ni elä­mään py­sy­väs­ti. Kun tie­tää kuo­le­van­sa, ei ole enää tar­vet­ta sa­la­ta mi­tään, ja sik­si olen pu­hu­nut sai­ras­tu­mi­ses­ta­ni avoi­mes­ti.

Ja eh­kä yl­lät­tä­vää on myös se, et­tä sei­son pääl­lä­ni joka aa­mu – muu­ten päi­vä ei oi­kein käyn­nis­ty. Tar­vit­sen sen ai­voil­le, tun­tuu yk­sin­ker­tai­ses­ti hy­väl­tä.

Se eh­kä se­lit­tää sitä, et­tä mul­la on ku­vis­sa ai­na ylö­sa­lai­sia asi­oi­ta...