Pie­ni poi­ka sei­soo tien reu­nas­sa odot­ta­mas­sa kou­lu­bus­sia. Hän on ul­koi­sel­ta ole­muk­sel­taan hie­man epä­siis­ti ja vä­sy­neen nä­köi­nen. Bus­si tu­lee ja ot­taa po­jan kyy­tiin. Hän yrit­tää löy­tää is­tu­ma­pai­kan it­sel­leen, mut­ta pai­kat tun­tu­vat ole­van taas ker­ran kaik­ki va­rat­tui­na.

”Et voi is­tua vie­ree­ni, kos­ka hai­set pa­hal­ta!” sa­noo poi­ka, jon­ka vie­res­sä on is­tu­ma­paik­ka va­paa­na.

”Et voi is­tua tä­hän, kos­ka sun rep­pu on tol­lai­nen rik­ki­näi­nen!” kom­men­toi toi­nen poi­ka ja le­vit­täy­tyy sa­mal­la kah­den pai­kan yli.

Poi­ka jat­kaa eteen­päin bus­sin käy­tä­vää pit­kin saa­den vas­taan­sa sa­man kal­tai­sia kom­ment­te­ja ja huu­dah­duk­sia.

Lin­ja-au­ton pe­räl­tä löy­tyy vih­doin is­tu­ma­paik­ka. Sa­mas­ta kou­lus­ta, mut­ta eri luo­kal­ta ole­va op­pi­las al­kaa iloi­sen ja hy­vän tuu­li­sen ju­tus­te­lun tuon äs­ken syr­jin­tää ja kiu­saa­mis­ta osak­seen saa­neen kou­lu­lai­sen kans­sa.

Poi­ka pi­ris­tyy tuon mat­kan ai­ka­na sel­väs­ti ja bus­sis­ta ulos as­tu­es­saan hän jo hy­myi­lee iloi­ses­ti. Kou­lu­päi­vä su­juu nyt mu­ka­vas­ti ja ke­vy­es­ti, kos­ka yk­si ai­em­min tun­te­ma­ton hen­ki­lö oli il­man en­nak­ko­a­sen­net­ta hy­väk­sy­nyt hä­net ka­ve­rik­seen.

Mi­nul­la on ol­lut mo­nia ar­kien­ke­lei­tä mu­ka­na mat­kal­la­ni ja olen heis­tä to­del­la kii­tol­li­nen

Vaik­ka kou­luis­sa ja ko­deis­sa kiin­ni­te­tään ene­ne­väs­sä mää­rin huo­mi­oi­ta sii­hen, et­tä kaik­ki ote­taan yh­den­ver­tai­ses­ti mu­kaan leik­kiin ja päi­vän tou­hui­hin, on tuo edel­lä ker­to­ma­ni ta­ri­na vie­lä tot­ta. Kaik­kia ei ote­ta mu­kaan ja kaik­ki ei­vät ole sa­ma­nar­voi­sia kou­lu­maa­il­mas­sa. Eri­ar­voi­suut­ta saat­taa ai­heut­taa jo­kin ul­koi­nen poik­ke­a­vuus, eri­lai­nen käyt­täy­ty­mi­nen tai vaan se, et­tä per­heel­lä ei ole va­raa lap­sen har­ras­tuk­siin. Tämä kaik­ki saat­taa si­ten hei­jas­tua kiu­saa­mi­se­na tai huo­mi­ot­ta jät­tä­mi­se­nä ka­ve­ri­pii­ris­sä.

Lin­ja-au­tos­sa po­jan vie­reen­sä pääs­tä­neel­lä op­pi­laal­la oli en­ke­lin ote. Hän on­nis­tui vä­lit­tö­myy­del­lään pe­las­ta­maan tuon pie­nen po­jan päi­vän. Sii­hen ei pal­joa tar­vit­tu.

Tuon op­pi­laan kal­tai­sia ar­kien­ke­lei­tä moni kai­paa elä­mään­sä. Meis­tä jo­kai­nen voi toi­mia omal­ta osal­taan sel­lai­se­na. Ja mikä pa­ras­ta, se ei mak­sa meil­le mi­tään.

Olen on­ne­kas, kun saan ol­la ra­kas­tet­tu. Olen on­ne­kas, kun saan elää. Nämä kak­si asi­aa ovat mi­nul­le täl­lä het­kel­lä tär­kei­tä. Ai­na ei mi­nun­kaan elä­mäs­sä­ni ole ol­lut näin. Mi­nul­la on ol­lut mo­nia ar­kien­ke­lei­tä mu­ka­na mat­kal­la­ni ja olen heis­tä to­del­la kii­tol­li­nen. Ha­lu­an siis vas­ta­vuo­roi­ses­ti toi­mia sa­mal­la ta­val­la ja vie­dä hy­vää eteen­päin ai­na, kun vain mah­dol­lis­ta. Teh­dään hy­vää, se kan­taa kau­as!